"Ihminen ei ole, hän tapahtuu": Leena Krohnin "Mitä en koskaan oppinut" ja Suvi Auvisen "Kaltainen valmiste"

Jos olisi swaippaillut viikon ostoskanavaa / enkä nukkunut ollenkaan kannattaisi lukea Leena Krohnin (2021) elämäkerrallista esseeteosta Mitä en koskaan oppinut. Tyhjää contenttia ja häpeälaulua luuppaava kauhujen kansanradio hiljenee, ja ylle muodostuu pehmeä, sumea, ääntä vaimentava horrospesä. 

Vielä parempi, jos pohjalla on Suvi Auvisen (2021) vilpittömän häpeämätön Kaltainen valmiste. Ehkä luen ne molemmat vielä uusiksi. Erityisen kaunis teksti vaatii ruminaatiota, joten nämä kaksi lyhykäistä, mutta moniulotteista kirjaa tarvitsevat ruhtinaallisesti aikaa.

Kaltainen valmiste kertoo vallan jakautumisesta yhteiskunnassa ja ihmisen ja muun luonnon välillä. Esseissä seikkailee tarmokas Auvinen, jonka elämään on mahtunut yhtä ja toista jännää: elävän hiiren salakuljetusta alushousuissa, ulkomailla tehtävää vapaaehtoistyöturismia, täpärä pelastuminen uskonlahkosta. Muumilaakson syväanalyysia, robottipuluja, tinkimätöntä solidaarisuutta toisia ihmisiä ja muita eläviä kohtaan. 

Tutkan alla liikkuvaa rakkautta.

Samaa tunnistamatta jäävää rakkautta on Leena Krohnin esseissä. Miten paljon rakkautta ylipäänsä jää kokonaan huomaamatta?

Krohnin maailmassa on vähemmän tapahtumia. Tai niitäkin on -- unissakulkijan murrosikää, koteja ja muuttoja, kuten Lucia Berlinin Kotiinpaluussa --  mutta esseet kuvaavat hänen sisäistä maailmaansa enemmän kuin ulkoista. Kirjan edetessä esseet ottavat yhä enemmän kantaa yhteiskuntaan ja nykynuorten keksintöihin, mutta minua miellyttävät eniten alkupuolen lapsuusmuistot.

Isän kuoleman jälkeen perheen mukana kulki menneestä loistosta kertovia huonekaluja, kuten seinäkello, joka aina löi väärin. Kirjailijan oma kello taas mittaa jotain toisenlaista aikaa. Koska hänellä oli ainakin toinen ranne jo lapsena siellä maassa, jota ei ole. 

Krohnin esseissä luonnontieteitä ei varsinaisesti lopullisesti hylätä, mutta ihmisen havaintojen vajavaisuutta tarkastellaan. "Ehkä siksi, että sellaista tietoa ei saa, jota ei pysty vastaanottamaan."

Myös Auvisen teksti on runollista. Pidän siitä kypsästä, mutta ei tarpeettoman häpeävästä itsekritiikistä, jolla kirjassa käsitellään monia aatteellisia, tunteisiin vetoavia aiheita: seurakuntanuoruutta, aktivismia, eläinten oikeuksia, monisuhteisuutta. Kun kokee olevansa vähemmistössä ja oikeassa ja tekee siksi uhrauksia, rehellisyys itseä ja yhteisöä kohtaan voi olla kortilla.

Kaltaisen valmisteen liitteenä on poliisin naputtelema ja, protokollan mukaan, Auviselle ääneen lukema talonvaltaukseen liittyvä kuulustelupöytäkirja. Siinä sanotaan: "Kysyttäessä milloin olen mennyt ko. rakennukseen vastaan, että minä näen ajan ympyränä enkä janana, joten minun näkemykseni mukaan me olemme voineet olla siellä aina tai olla olematta koskaan."

Aika. Sitä ei muka ole mihinkään. Ja silti päivät ovat nykyään reikäisiä kymmenistä ja sadoista tyhjistä mikrotuokioista, joista puuttuu jotain. Tai kuten Ester Nilsson ajattelee Lena Anderssonin Omavaltaisessa menettelyssä: "Elämä koostui vain ainaisista pienistä nykyhetkistä, jolloin ei jaksanut tehdä sitä mitä halusi."