Jalkaimme alla on toinen maa: mykorritsojen ja lonkeroiden, kehojen rajat ylittävien aistimusten ja kontaminaatioiden kehto.
Ja Disney+-palvelussa on katsottavissa viimevuotinen perhe-elokuva Ihmeellinen maailma (Strange World). Nyky-Disneyn tapaan teemat ovat isoja. Ympäristö, uhrautuminen. Se mitä isät siirtävät pojilleen ja mitä ehdottomasti eivät halua siirtää, se miten kaikki virtaa, venyy ja kytkeytyy.
Vuorten ympäröimässä Avalonian valtakunnassa nuori Searcher Clade löytää sähkövirtaa tuottavan kasvin nimeltä pando, joka näyttää vähän viiniköynnöksessä kasvavalta karviaiselta. Kukaan ei syö kasvia, mutta sen avulla tapahtuu teollinen vallankumous. Muutamalla kodalla ladattu laite valaisee, leijuu tai soi. 25 vuodessa kasvin löytymisestä ja viljelyn aloittamisesta Avalonia rakennetaan täyteen mukavan näköistä, pyöreämuotoista uuskummaa tekniikkaa. Miten kätevää, miten harmitonta, miten kaunista ja houkuttelevaa.
Searcherin isä Jaeger Clade ei huomaa tai arvosta pandoa, vaan löytöretkeilee perheensä uhraten. Hänen (toiveikkaasti nimetty) poikansa ryhtyy vastatoimena maanviljelijäksi ja aikanaan kieltäytyy näkemästä oman lapsensa kaipuuta seikkailuun. 16-vuotias Ethan Clade ihailee kadonnutta isoisää enemmän kuin lähellä olevaa isäänsä. Ethan ei huomaa sitä tunnetyötä, jonka hylätty Searcher on jo tehnyt.
Disneylle pisteet reippaista naisista, ilmeisesti ensimmäisestä avoimesti homoseksuaalisesta henkilöhahmostaan ja miehuuden pohdiskelusta, mutta tänään ne eivät kiinnosta minua. Tänään minua kiinnostavat sienet, joita pelkään ja himoitsen.
Elokuvan katsoja elää öljyn ja rahan ympärillä pyörivässä fossiilikapitalismissa. Yhteiskunta, joka ei tunnusta lajien välisiä riippuvuuksia, väittää vastoin parempaa tietoaan, että irrallinen yksilö on kaiken mitta, eikä se vaikuta toiseen yksilöön. Jos yksilölle kävisikin jotain, sen voi korvata samanlaisella. Eliöt, kuten pando, nähdään resurssina, joka on standardoitavissa ja skaalattavissa tarpeen ja halujen mukaan.
Skaalautuvuuden käsitettä käytetään antropologi Anna Lowenhaupt Tsingin mielettömän hienossa kirjassa Lopun aikojen sieni. Elämää kapitalismin raunioissa (The Mushroom at the End of the World 2015, suom. Anna Tuomikoski 2020). Skaalautuvaa tuotetta voi suurentaa tarvittaessa sen ominaisuuksien muuttumatta, jolloin saavutetaan "yhtenäisiä, franchise-henkisiä monokulttuureita: hesburgereita, maissipeltoja, iphoneja, moottoriteitä, r-kioskeja, bitcoineja, abc-huoltoasemia", kuten Ilja Lehtinen Nuoren Voiman esseessään muotoilee.
Kirjassa nimetty lopun aikojen sieni on tuoksuvalmuska eli matsutake, japanilaisten rakastama ja maailman arvokkain sieni, joka haisee homeelta ja tärpätiltä. Se, toisin kuin "empiirisesti hyvätapainen, tarkkarajainen ja laskennallisesti ennakoitava" pando-kasvi, taistelee standardointia ja teolliseen viljelyyn valjastamista vastaan. "Sienistön äärellä vaaditaan lisäksi kykyä sietää hetkiä, joissa terävinkin erottelukyky osoittautuu riittämättömäksi. Sienet kun ovat arvaamattomia, monimielisiä ja viime kädessä välinpitämättömiä ihmisten suhteen", kirjoittaa Lehtinen, ja jatkaa:
"[V]alistuksen perintöä, kasvutaloutta ja teknologista uljautta liputtanut Länsi on historiallisesti ollut erittäin mykofobinen – ja levittänyt sienikammoisuuttaan kaikkialle, minne on armeijoineen ja sotalaivoineen tuppautunut. Kirkkaus, varmuus ja turva jäävät saavuttamatta. – – Ksenofobisesta näkökulmasta katsoen mykologia onkin toismaailmainen salatiede; kurottumista kohti kiellettyä, kosmista pimeyttä: Mykofobia on pohjimmiltaan ennakoimattomuuden ja määrittelemättömyyden pelkoa. Sienistö on ambivalentti, outo – ei hyvä eikä paha. Eikä oikeastaan edes hyvän ja pahan tuolla puolen, vaan tyystin toisissa ulottuvuuksissa."
Pando onkin ilmiönä kaikkea päinvastaista kuin tuoksuvalmuska. Pandoa ei koko elokuvan aikana nähdä kuin yhdessä muodossa: se on kukoistavan vihreä ja kantaa satoa. Emme tiedä kasvin elinkaaresta villinä tai luontaisista vihollisista emmekä näe sen siemeniä. Nähtävästi pando on erittäin sopuisana taipunut kaupallisesti hyödynnettäväksi ja kasvaa kauniisti siellä, mihin se istutetaan. Pando on täydellinen kuin tunnistamattomaksi jalostettu kurkku, joka sentään villissä muodossaan oli kerran pieni, kitkerä, piikikäs ja vastahakoinen. Mutta pando ei näy muuttuneen neljännesvuosisadassa lainkaan. Se oli jo vuorelta löytyessään valmis ja suorastaan tarjoutui ihmisten käyttöön.
Tuoksuvalmuska taas on Anna Lowenhaupt Tsingin sanoin prekaari eli heikosti ennustettava ja epätyypillinen. Pelkkä lajinmääritys voi aiheuttaa päänvaivaa, koska sienen tärkeimpään ominaisuuteen, tuoksuun, vaikuttavat ympärillä elävät puulajit. Se elää oman aikataulunsa mukaan, mutta silti sen sanotaan vallanneen maa-alaa ensimmäisenä lajina Hiroshiman atomipommin jälkeen. Matsutakea ei voi viljellä, ja sitä etsivät ja poimivat (omalla riskillään) kaikkialta maailmasta saapuneet ihmiset, joita yhdistävät vapauden ja tilan kaipuu, fyysinen työ ja haavoittuvainen asema yhteiskunnassa.
Pyöreä, viheriäinen pando on esteettinen asia vain samalla tavalla kuin sateenkaarenvärinen öljyläikkä veden pinnalla on esteettinen asia. Se on kuin onkin liian hyvää ollakseen totta. Käy ilmi, että (spoilereita!) tämä loistava kasvikeksintö, niin hyvin kuin se näyttääkin vielä olevan ihmisten lempeässä hallinnassa, jäytää elonkehää sisältäpäin. Fossiilikapitalistisen monokulttuurin haavoittuvuus on sen joustamattomuudessa. Silmänkantamattomiin jatkuvalla pellolla ainoana viljelty laji kalvaa hengiltä kokonaisuuden, tai sommitelman, kuten Lowenhaupt Tsing sitä kutsuu: elollisista ja ei-elollisista osista muodostuneen yhteistoimintamallin.
Ja juuri tässä elokuva onnistuu yllättämään. Emme tunnista, miten pandon ja muun ympäristön kokoontumasta tulee tapahtuma, "enemmän kuin osiensa summa", jossa osapuolet vaikuttavat toisiinsa. "Me saastumme kohtaamisissa: kohtaaminen muuttaa meitä, koska siinä annamme toiselle tilaa", Lowenhaupt Tsing kirjoittaa.
Olemme tottuneet näkemään teollisuuden ja kapitalismin nurjat puolet sillä tavalla kuin Myyrä-piirretyissä, helposti tunnistettavana, harmahtavana ja vihamielisenä parkkipaikkakuvastona. Ja siksi nuoret pusikot ja puupellot kelpaavat meille metsinä: onhan niissä maallikon silmiin vehreyttä ja iloa.
Siksi hyvinvoivan ja hyväntuulisen (ja suljetuksi yhteiskunnaksi hämmästyttävän monimuotoisen) Avalonian kansan käsityöhön perustuvissa maatiloissa ja viehättävissä pikku kodeissa ja palleroisissa leijuvaunuissa ei tahtoisi nähdä mitään pahaa. Kun elokuvan henkilöt löytävät (spoilereita!!) oman maansa alapuolelta uuden purppuraisen maailman, jossa kasvit vaikuttavat jotenkin eläimellisemmiltä, limaisemmilta ja vaikeammin tunnistettavilta, kulkee katsojan selkäpiissä pieni inhon värähdys. Jotenkin kiinnostaa, ja samalla ei – yök, rajoja tälle, kiitos, ja tilalle "kirkkautta, varmuutta ja turvaa". Vihreää ja valoisaa mieluummin kuin venyvää, suttuista ja punakkaa!
Vuorilta nyt on aikojen saatossa haettu muitakin asioita, kuten laintauluja, eikä niistäkään ihan pelkkää riemua ole koitunut. Maanviljelys on rauhanomaista ja miellyttävää toimintaa, johon ei ensikatsomalta liity yllätyksiä ja vaaroja, kuten löytöretkeilyyn vuorilla liekinheitin kainalossa. Mutta tarkemmin katsoen maanviljelyksen keksiminen on ollut alku sekä nousulle että tuholle. Lyhyen ajan hyödyt ja hyvinvointi pohjustavat laajempaa hävitystä, kun nouseva elintaso on saanut meidät pysymään hengissä aikuisiksi, tarvitsemaan enemmän ja parempaa ja pitämään valloittamista välttämättömänä selviytymisenä.
Lopulta Ihmeellisen maailman teemana onkin se, että ristiriidassa eivät aina ole selvästi rajatut hyvä ja paha, vaan välillä monta välttämättömältä ja hyvältä tuntuvaa asiaa, jotka kulkevat yhdessä ja joiden on oltava olemassa yhtä aikaa.
Tai joista molemmista on päästävä eroon. Kuten meilläpäin sanotaan: kaikki mitä rakastamme on vaarassa.
Elokuvassa isät ja pojat yhdistävät voimansa, vaihtavat taktiikkaa ja onnistuvat viime hetkessä kääntämään kehityksen suunnan. Samaan aikaan he oppivat näkemään itsensä yksilöinä, jotka vaikuttavat toisiinsa, mutta ovat silti kykeneviä tekemään omia päätöksiä.
Lopun aikojen sienessä Anna Lowenhaupt Tsing kirjoittaa: "Yhteistoiminta tarkoittaa työskentelyä yhdessä eroista huolimatta, mikä johtaa kontaminaatioon. Olemme sotkeutuneet toisiin – – olemme sotkeutuneet hankkeisiin, jotka tekevät meille suurinta vahinkoa."
Searcher näkee itsessään isänsä virheet, joita on traumojensa pakosta alkanut toistaa ja toistaa, sanallistaa tilanteen ja muuttaa käytöstään. Ethan-poika lähtee maatilalta omaan elämäänsä, mutta säilyttää läheisen yhteyden sukuunsa. Jaeger hoksaa pyytää anteeksi hylkäämältään vaimolta – ja tutustuu tämän oikein ystävälliseen uuteen kumppaniin. Pandon maailmanvalloitus pysäytetään.
Mutta miksi Avalonian alla uinuvan sisämaan hajuista ja tuoksuista ei puhuta mitään, vaikka ne todellakin kuuluisivat minusta asiaan? Lopun aikojen sienen mukaan "haju on toisen läsnäoloa meissä itsessämme": rajoja ylittävää kontaminaatiota, joka muuttaa meitä samalla tavalla kuin metsänpeittoon joutuminen suomalaisessa mytologiassa.
Miksi Disney ei ole käyttänyt fantasiatodellisuuden vaatteisiin ja hiuksiin liittyviä mahdollisuuksia, ja miksi henkilöiden kasvonilmeet ovat niin tylsiä ja latteita? (Vastaus: Koska homohahmon olemassaolo on kaupallinen riski maailmanlaajuisessa levityksessä eikä rahaa käytetty kovin paljoa. Tarinan piti olla skaalautuva ja standardoitavissa eri kulttuureihin tuoton maksimoimiseksi. Sellainen on Disney.) Miksei kenelläkään ole sisaruksia? (Vastaus: Koska silloin olisi, tadaa, liikaa hallitsemattomia kohtaamisia, henkilöhahmojen yksilöllisten ominaisuuksien risteämisiä ja kontaminaatioita, vaikeasti määriteltäviä tunteita... eli liikaa rihmastoja.)
Ja miksi hahmot eivät laula, vaikka meillä kotona on vihdoinkin siirrytty dubattujen perhe-elokuvien aikakaudelta alkuperäisiin ääniin ja tekstityksiin?
Kommentit
Lähetä kommentti