Vedin tänään töissä kaksi koulutusta, joista jälkimmäisen vajaat 70 osallistujaa olivat (meitä paria kolmea vetäjää lukuun ottamatta) kaikki etänä. Olen jo aika tottunut käyttämään Lynciä / Skype for Business'tä näin. Mutta koska olen taustaltani keskusteluntutkija (tykkään sanoa näin), jäin miettimään, miten poikkeuksellinen sellainen tilanne on vuorovaikutusmielessä.
Lyncissähän (tai Skypessä, meillä on päivitykset menossa, ja molempia versioita on käytössä ihmisillä) voi perustaa kokouksen, eli kutsua ihmisiä videoneuvotteluun tiettynä aikana. Kun kaikki ovat koolla, tai vaikka jo ennen, jokainen voi periaatteessa osallistua keskusteluun mikrofonin ja nettikameran välityksellä. Meillä on kuitenkin sellainen tapa, että vain vetäjät käyttävät videoyhteyttä (koska etätyöntekijät haluavat olla kotona rennosti ilman näyttäytymisvelvollisuutta). Mikkejä, kun muistetaan, pidetään vain yksi kerrallaan päällä, jotta esiintymistilana käytettävän pikkuneukkarin äänet eivät ikävästi kiertäisi. Videoneuvottelussa voi myös yksi osallistuja kerrallaan jakaa eli näyttää toisille esimerkiksi näyttönsä sisällön tai vain yhden ohjelman, kuten PowerPointin.
Vuorovaikutusmielessä videoneuvottelut, tai Lync-kokoukset, kuten niitä kutsumme, ovat aika jänniä. Siinä minä istun tietokoneeni ääressä tuijottamassa lähinnä omaa naamaani pienessä ikkunassa ja leikin olevani jossain kontaktissa näkymättömien ihmisten kanssa. Teen koneellani jotain, napsuttelen PowerPointteja ja toivon, että muut näkevät suunnilleen saman. Heitän rennosti ar-mot-to-man hyvää läppää omalle kuvalleni ja leikin, että joku nauraa Hyvinkäällä. En kuule enkä näe ketään muuta, eikä tämä siis ole narsistinen kielikuva.
Sitten ohjelman chat-ikkunaan alkaa ilmestyä viestejä. Chattaaminen on oikeastaan ainut tapa, jolla toisessa päässä olevat ihmiset ilmaisevat olevansa kuulolla. Kun havaitaan, että yhä useamman mielestä ei kuulu tai nyt meni kuva, saatan hätätapauksessa kutsua joukkoni kokoon ja siirtää meidät kokonaan pois, eli perustaa lennossa (samalla yhä peilikuvalleni smoothisti puhellen) uuden kokouksen ja lähettää kutsun kaikille osallistujille.
Samaan aikaan minulle satelee yksityisiä Skype-viestejä niiltä, jotka eivät yhtään tajua mitä tapahtuu tai haluavat mukaan, vaikka kokouskutsu on unohtunut sähköpostiin kuittaamatta, tai muuten vain haluavat huomiota juuri silloin. Yritän vastailla viesteihin antamatta sen liikaa häiritä pääjoukon viihdyttämistä tai kouluttamista tai rauhoittelemista. Yritän pitää mielessäni, mitkä ikkunat työpöydältäni mahdollisesti näkyvät kaikille, ja hahmottaa sitäkin, onko sosiaalisesti haitallista, jos yksityiset chat-keskustelut näkyisivätkin muille.
Muistan miten pelleltä kaiken täytyy näyttää niiden silmissä, jotka ovat koko ajan olleet samassa huoneessa. Puhun välillä olkani yli ja kommentoin ehkä puheenvuoroja, joita etätyöläiset eivät ole voineet kuulla. Kun vetovuoro vaihtuu, suljen mikin, hivuttaudun kameran ulkopuolelle ja annan ryhtini lysähtää. Nyt on hyvä hetki nostaa rintsikoiden olkaimia tai niistää nenä tai pyöritellä silmiä.
Koko etäkokousleikki on hauras rakennelma, joka tuo yksin puurtavat ihmiset hetkeksi yhteen neuvottelemaan, oppimaan ja jopa viettämään aikaa. Tämä kaikki ilman että tarvitsee poistua kotoa, sanoa mitään tai edes pukea päälle. Ja minä olen mukana mahdollistamassa sitä, kiitos nykyteknologian! Ihan suvereenisti! Aika hyvin humanistilta, eikö?
Lyncissähän (tai Skypessä, meillä on päivitykset menossa, ja molempia versioita on käytössä ihmisillä) voi perustaa kokouksen, eli kutsua ihmisiä videoneuvotteluun tiettynä aikana. Kun kaikki ovat koolla, tai vaikka jo ennen, jokainen voi periaatteessa osallistua keskusteluun mikrofonin ja nettikameran välityksellä. Meillä on kuitenkin sellainen tapa, että vain vetäjät käyttävät videoyhteyttä (koska etätyöntekijät haluavat olla kotona rennosti ilman näyttäytymisvelvollisuutta). Mikkejä, kun muistetaan, pidetään vain yksi kerrallaan päällä, jotta esiintymistilana käytettävän pikkuneukkarin äänet eivät ikävästi kiertäisi. Videoneuvottelussa voi myös yksi osallistuja kerrallaan jakaa eli näyttää toisille esimerkiksi näyttönsä sisällön tai vain yhden ohjelman, kuten PowerPointin.
Vuorovaikutusmielessä videoneuvottelut, tai Lync-kokoukset, kuten niitä kutsumme, ovat aika jänniä. Siinä minä istun tietokoneeni ääressä tuijottamassa lähinnä omaa naamaani pienessä ikkunassa ja leikin olevani jossain kontaktissa näkymättömien ihmisten kanssa. Teen koneellani jotain, napsuttelen PowerPointteja ja toivon, että muut näkevät suunnilleen saman. Heitän rennosti ar-mot-to-man hyvää läppää omalle kuvalleni ja leikin, että joku nauraa Hyvinkäällä. En kuule enkä näe ketään muuta, eikä tämä siis ole narsistinen kielikuva.
Sitten ohjelman chat-ikkunaan alkaa ilmestyä viestejä. Chattaaminen on oikeastaan ainut tapa, jolla toisessa päässä olevat ihmiset ilmaisevat olevansa kuulolla. Kun havaitaan, että yhä useamman mielestä ei kuulu tai nyt meni kuva, saatan hätätapauksessa kutsua joukkoni kokoon ja siirtää meidät kokonaan pois, eli perustaa lennossa (samalla yhä peilikuvalleni smoothisti puhellen) uuden kokouksen ja lähettää kutsun kaikille osallistujille.
Samaan aikaan minulle satelee yksityisiä Skype-viestejä niiltä, jotka eivät yhtään tajua mitä tapahtuu tai haluavat mukaan, vaikka kokouskutsu on unohtunut sähköpostiin kuittaamatta, tai muuten vain haluavat huomiota juuri silloin. Yritän vastailla viesteihin antamatta sen liikaa häiritä pääjoukon viihdyttämistä tai kouluttamista tai rauhoittelemista. Yritän pitää mielessäni, mitkä ikkunat työpöydältäni mahdollisesti näkyvät kaikille, ja hahmottaa sitäkin, onko sosiaalisesti haitallista, jos yksityiset chat-keskustelut näkyisivätkin muille.
Muistan miten pelleltä kaiken täytyy näyttää niiden silmissä, jotka ovat koko ajan olleet samassa huoneessa. Puhun välillä olkani yli ja kommentoin ehkä puheenvuoroja, joita etätyöläiset eivät ole voineet kuulla. Kun vetovuoro vaihtuu, suljen mikin, hivuttaudun kameran ulkopuolelle ja annan ryhtini lysähtää. Nyt on hyvä hetki nostaa rintsikoiden olkaimia tai niistää nenä tai pyöritellä silmiä.
Koko etäkokousleikki on hauras rakennelma, joka tuo yksin puurtavat ihmiset hetkeksi yhteen neuvottelemaan, oppimaan ja jopa viettämään aikaa. Tämä kaikki ilman että tarvitsee poistua kotoa, sanoa mitään tai edes pukea päälle. Ja minä olen mukana mahdollistamassa sitä, kiitos nykyteknologian! Ihan suvereenisti! Aika hyvin humanistilta, eikö?
Kommentit
Lähetä kommentti