Laskutila

Jos olisi swaippaillut viikon ostoskanavaa / enkä nukkunut ollenkaan kannattaisi lukea Leena Krohnin (2021) elämäkerrallista esseeteosta Mitä en koskaan oppinut . Tyhjää contenttia ja häpeälaulua luuppaava kauhujen kansanradio hiljenee, ja ylle muodostuu pehmeä, sumea, ääntä vaimentava horrospesä.  Vielä parempi, jos pohjalla on Suvi Auvisen (2021) vilpittömän häpeämätön Kaltainen valmiste . Ehkä luen ne molemmat vielä uusiksi. Erityisen kaunis teksti vaatii ruminaatiota, joten nämä kaksi lyhykäistä, mutta moniulotteista kirjaa tarvitsevat ruhtinaallisesti aikaa. Kaltainen valmiste kertoo vallan jakautumisesta yhteiskunnassa ja ihmisen ja muun luonnon välillä. Esseissä seikkailee tarmokas Auvinen, jonka elämään on mahtunut yhtä ja toista jännää: elävän hiiren salakuljetusta alushousuissa, ulkomailla tehtävää vapaaehtoistyöturismia, t äpärä pelastuminen uskonlahkosta . Muumilaakson syväanalyysia, robottipuluja, t inkimätöntä solidaarisuutta toisia ihmisiä ja muita eläviä kohtaan....

Ateneumissa katselin Hugo Simbergin maalausta Iltaa kohti (1913), sitä, jossa mustapukuinen vanhus ja valkoisiin puettu pikkulapsi taluttavat toisiaan auringonlaskuun. Maalaus tuli etsimättä mieleen, kun kuuntelutin lapsilla lapsuuteni Haitaribussia -- Juice Leskisen lastenlevyä vuodelta 1993 -- ja kappaletta Pikkuneiti ja vaari . Haikeanhitaassa laulussa vaari ja lapsi ymmärtävät jotain sellaista, jota vanhemmat (ks. myös: hukassa olevat , curling ), eivät voi ymmärtää ennen kuin ovat itse vaareja.  Yhteiskuntakelpoisuutta ja kasvatusta edustavat isä ja äiti ovat poissa. Missä lie paskantärkeissä kiireissään: "äiti juoksee osallistumassa / aika vaatii osallistumaan". Sen sijaan iltaoluellaan rennosti lapsen seurassa istuva vaari "pikkuneidin mieltää ihmiseksi / se on jotain mitä vanhemmat ei keksi". Tässä kauniissakin kappaleessa on jotain ivallista niitä kohtaan, joihin ei ole tarkoitus samastua. Wikipedia vahvistaa tunteen siitä, että Juice "suhtautuu y...

Frances Hodgson Burnettin klassikkolastenkirjassa Salainen puutarha (1911) kymmenvuotias päähenkilö Colin asuu valtavassa kartanossa: hämärässä katosvuoteessa, emotionaalisesti hylättynä ja kuviteltuja sairauksiaan hautoen. Hänet pelastaa yhtä hylätty samanikäinen serkku, jonka kanssa Colin karkaa lukittuun vanhaan puutarhaan kitkemään. Vihdoin jotakin, josta pitää huolta.  Lapset toipuvat henkisesti ja fyysisesti, kasvavat ja vankistuvat. He löytävät ilon ja syitä elää. Colin lakkaa sairastuttamasta itseään murehtimalla ja tunnustelemalla selässään ehkä olevaa "kyttyrän" alkua ja tajuaa olevansa täysin terve. Lapset liittoutuvat esikuvanaan toimivan nummen pojan Dickonin kanssa ja löytävätpä äitihahmonkin. Olen tässä kesäisellä toimistolla miettinyt ikäeroja ja sitä, että kaikkien tavoitteiden saavuttamiseen menee aika kauan. Kehitys ei näköjään olekaan sitä, että toteuttaa suunnitelmansa, vaan sitä, että oppii sopeuttamaan itsensä siihen mitä sai, ja sitten alkaa saada ene...

On taas kesä, ja minä assosioin siihen kaikenlaista. Vaeltelen vanhoilla omakotitaloalueilla, ihastelen kukkaistutuksia ja sanon itselleni päättäväisesti, että on meillä ainakin oikeus kävellä kadulla, vaikkei puolta miltsiä Puu-Käpylän kämppään löytyisikään. Suunnittelen taas hankkivani olkihatun, denimsinisen liehuvan kesäkauhtanan ja punotun kassin (johon se hattu mahtuu). Pakotan perheen iltakävelylle merenrantaan ja yritän siellä (turhaan) löytää ravintolan, jonka hallitus sallisi myydä meille jäätelöä illalla. (Mikä maa tämä tämmöinen on, jossa rantabulevardeilla ei ole tiheästi jäätelökioskeja, kysynpä vaan?!) Kesään kuuluvat kesävaatteet ja kesätekemiset, joita sitten talvella muistellaan. Kesäpäivät pitää käyttää hyvin, kun niitä on, samalla tavalla kuin terveydestä pitää olla kiitollinen, kun sitä on. (Eihän tuo ole kyhmy?) Yritän opettaa lapsillekin jonkinlaista kausiajattelua. Se on minusta tärkeä taito. Emme ehkä noudata kaikkia valtavirtaisimpia traditioita, vaan etsimme ...

Kuuntelin teininä YUP:ta, ja välillä vieläkin. Sanat tulevat vaivattomasti jostain kaukaa arkistoista, jollaisia kartutin siinä iässä: yksityiskohtia, ulkoa oppimista, pieniä asioita järjestyksessä. Kokonaisuuksien hallinta oli parikymmentä vuotta sitten vaikeaa. Nykyisin en muista edes äitini puhelinnumeroa, mutta laajojen, tajuamista vaativien kokonaisuuksien kanssa on helpompaa. Pitää vain olla mielessä jokin valmis laituri, johon kiinnittää uusi tieto, ja sen laiturin on syytä olla mieluummin valmiiksi sellainen Rotterdamin kokoinen. YUP:n keulakuva Jarkko Martikainen kertoo 50-vuotisjuhlakirjassaan Lihavia luurankoja (2020) laulujensa kirjoitusaikoihin liittyviä tarinoita. Pidän niistä yhä, vaikka joskus kyllästyn Martikaisen hyvin tunnistettavaan tyyliin. Hän kertoo suurista asioista täyteen ahdetun monisanaisesti ja jotenkin itsetarkoituksellisen rujosti.  Ja melkoisen rajoittuneesta miehisestä näkökulmasta, joka korostuu teoksen kuvituksessa, josta osan hän on tehnyt itse...

Tartuin hiukan vastahakoisesti ja velvollisuudesta Florence Givenin kirjaan Olen upea, mutta en sinun mieliksesi (alkukielisenä Women Don't Owe You Pretty -- mikä hyvin summaakin kirjan sisällön -- 2020, suom. Suvi Kauppila). Taasko joku 90-luvulla syntynyt (1999!!) somevaikuttaja, jolle on annettu kustannussopimus, jotta nuoret saataisiin lukemaan? Hänellä on varmaan toooosi syvällisiä näkemyksiä maailmasta, ja outoa puhekielisyyttä, nopeasti nähtyä rempseyttä ja kirosanoja, jotka tekstimuodossa ovat hätkähdyttävän paljon voimakkaampia kuin Youtubessa. Mutta halusin olla kiva, kärsivällinen ja rohkaiseva täti. Kirja on hyvä. Se on reippaan nykyfeministinen, kirjoittajan itse hauskasti kuvittama ja sisällöltään vain hiukan epätasainen. Luvuissa puhutaan ulkonäöstä, parisuhteista, heteronormatiivisuuden haastamisesta ja miesten naisoletetuille julkisissa ja yksityisissä tiloissa muodostamasta konkreettisesta uhasta.  Olen kyllä melkoisen kyllästynyt voimaannuttavaan näkökulmaan, j...

Kaalipataa keitellessäni, ylävartalo syvällä maustekaapissa kuuntelin pitkästä aikaa muutamaa kirppari-CD:tä: Seminaarinmäen mieslaulajien Hakkaan sun ovee ja Lapinlahden lintujen Tyttö huutaa hii . Erityislahjakkuuteni, patriarkaatin pönkittäminen, on samaan aikaan raskasta ja helppoa: musa kuulosti hyvältä, ja sanoitusten ansiosta ei tarvitse tukkaakaan tupeerata. Kaikkihan tietävät, että itsevarmat musamiehet ovat aina oikeassa, joten me kumisevien kulissien hyvät jätkät emme ärsyynny sambabikineihin pukeutuneista virnistelevistä sänkileuoista levynkannessa. Ja melko kevyesti hoilotamme mukana Panssarivaunulla Parkanoon : "Mä vedän makkaraa ja bisseä, bisseä ja makkaraa! / It's time to rock and roll, mä syntynyt oon kulkemaan!" (Pick me!)  Varistelin rakuunaa täyttöpussista lasipurnukkaan ja havainnoin: noiden sankareiden lauluista voi löytää itsesääliä, misantropiaa (tai ollaanpa rehellisiä: misogyniaa), päihteidenkäytön ihannointia ja -- onko se aivan todella -- o...

Tykkään aivan erityisesti tällaisista esseemäisistä kirjoista kuin vuonna 2019 julkaistut Vigdis Hjorthin Perintötekijät (suom. Katriina Huttunen) ja Jonathan Safran Foerin Me olemme ilmasto (suom. Ulla Lempinen). Niissä on jännä fragmentaarinen rakenne ja erimittaisia, monen sivun tai vain yhden pienen ajatuksen pituisia lukuja kuin muistiinpanoja. Kaiken henkilökohtaisuudenkin läpi paistaa syvä lukeneisuus. Etenkin Ilmaston määrätietoisen satunnaisesti aaltoilevat mietteet ottavat vauhtia kauempaa ulapalta -- toisen maailmansodan kotirintamalta, "hysteerisestä voimasta", kalojen peilitesteistä, avaruusteleskoopin silmälaseista -- ja palaavat aina takaisin Siihen Yhteen Pääasiaan, jota kirjoittaja ei saa sanottua ennen sivua 73. Aalto iskee nopeasti ja vetäytyy taas. Tilalle tulee jokin toinen laine tai silmäniskumaisia viittauksia aiemmin sanottuun. Perintötekijöissä on vähän sama juttu: tiesin jo kirjaa kirjastosta varatessani, mitä tuleman pitää, mutta Sitä Aihetta ei ...

Oli aika, jolloin seminaari tarkoitti koko päivää hieman koleassa luokkahuoneessa työnantajan tarjoaman salaatin, mukavien puhumisen ja normaalien ruokajuomien kanssa. Nykyään vietämme pari tuntia Teamsissa polvet leuassa omin kahvein. Korvikset, tai edes rintsikoiden käyttäminen, menisivät hukkaan, koska videota en ole nähnyt kenenkään pitävän päällä koskaan. Silloin tällöin joku huutaa: Saanko pelata Minecraftia? Saanko nyt? Eilen minulle valkeni, että ensinnäkin olen työskennellyt vuoden enimmäkseen etänä, ja toisekseen tulen työskentelemään enimmäkseen etänä vielä pitkän ajan, koska olen itse kirjoittanut ne Powerpointit, joissa asiasta kerrotaan. Menin googlaamaan sähköpöytiä (laskimotukoksia en uskalla googlailla). Makuuhuoneeseeni ei mahdu isoa rumaa toimistopöytää, tämä nykyinenkin söötti kirjoituspöytänen soi ahtaassa lokosessaan sängyn, seinän ja yöpöydän muodostamassa linjassa. Verottaja saa vielä maksaa tästä! Siirtelin kalusteita tuskissani, ja nyt ainakin voin katsella ik...

Mainitsiko joku keski-iän? Areenasta löytyi uusi kausi Aikuisia , ja minä ahmaisin viisi jaksoa heti   -- ihan valtavan hyvää kotimaista milleniaalikomediaa, jossa (spoilereita!!) rescue-siili istuu nukkekodissa katselemassa älypuhelimesta M/S Romanticia , nolo kalastusliivifaija on syntynyt 70-luvulla ja vahinkohaukkaus Big Macista pitää kompensoida uuden ympäristöliikkeen perustamisella. Maskeja myydään Kallion nurmikoilla, ja rauhalliset otot ohikulkijoiden puuhista kuvaavat kauniisti monimuotoista, outoa Helsinkiä. Sarjan yksi teema on aikuisuuden treenaaminen ja z-sukupolven keski-ikäkauhu. Päähenkilö Oona juhlii isoa jäännösveroa, kunnes totuus valkenee, eikä oikein tiedä miten suhtautua liiketilanaapuri Pesson crocseihin ja siskonlapsiin, koska Pesso on niistä huolimatta selvästi erittäin cool. 26-vuotias Oona etsii cooliutta ja hyväksyntää epävarmempana kuin kukaan muu sarjassa, ja paras ystävä Arttu joutuu käymään treffeillä 19-vuotiaan Pinin kanssa, joka lopulta kokee ole...