Frances Hodgson Burnettin klassikkolastenkirjassa Salainen puutarha (1911) kymmenvuotias päähenkilö Colin asuu valtavassa kartanossa: hämärässä katosvuoteessa, emotionaalisesti hylättynä ja kuviteltuja sairauksiaan hautoen. Hänet pelastaa yhtä hylätty samanikäinen serkku, jonka kanssa Colin karkaa lukittuun vanhaan puutarhaan kitkemään. Vihdoin jotakin, josta pitää huolta.
Lapset toipuvat henkisesti ja fyysisesti, kasvavat ja vankistuvat. He löytävät ilon ja syitä elää. Colin lakkaa sairastuttamasta itseään murehtimalla ja tunnustelemalla selässään ehkä olevaa "kyttyrän" alkua ja tajuaa olevansa täysin terve. Lapset liittoutuvat esikuvanaan toimivan nummen pojan Dickonin kanssa ja löytävätpä äitihahmonkin.
Olen tässä kesäisellä toimistolla miettinyt ikäeroja ja sitä, että kaikkien tavoitteiden saavuttamiseen menee aika kauan. Kehitys ei näköjään olekaan sitä, että toteuttaa suunnitelmansa, vaan sitä, että oppii sopeuttamaan itsensä siihen mitä sai, ja sitten alkaa saada enemmän, ja sitten ilmestyy palkkaan kymmenvuotislisät ja kaikki on nykyisiin tavoitteisiin nähden aivan ookoosti.
Suuria suunnitelmia on jokaisella, moni on tarpeeksi harkitsematon kertoakseen ne ääneen, mutta niiden toteutuminen on aina monimutkaisempaa kuin arvelisi. Tehty on parempi kuin täydellinen -- ehdottoman keski-ikäinen perheenäitisanonta. Koska tehty on opittu ja ymmärretty, toisin kuin suunniteltu ja uhottu.
Toinen perheenäitisanonta on puolitutun huokaisema kaikkiin asioihin liittyy aina muita asioita. Työelämä, työelämäkin hivuttaa ihmisestä pois luulot siitä, että asiat tapahtuisivat nopeasti ja näppärästi. Samalla se opettaa kärsivällisyyttä, ja kun vihdoin asioita alkaa tapahtua (vihdoin), itseä vanhempia vielä hirvittää muutoksen vauhti. Ensin empatiaa heitä kohtaan ei löydy, koska mitäs ovat hitaita ja tyhmiä, sitten sitä alkaa oppia.
Nykyään tuijottelen usein ihmisten päitä ja mietin: mitä tuolla on? Missä jutussa juuri tämä ihminen on suvereeni asiantuntija -- fonttien tunnistamisessa, ensimmäisessä maailmansodassa, kakkupohjien tasaisessa kohottamisessa vai KVTESin ulkoa muistamisessa? Olisiko syytä ihailla?
En aiokaan kuolla, aion elää ikuisesti, huutaa iltasatukirjan Colin riemuissaan. Hän aikoo tehdä aikuisena suuria keksintöjä ja luennoi sitä odotellessaan luulotautinsa poistaneesta "taiasta" (joka on lähinnä raitista ilmaa ja vetovoimalakia) toisille. Aikuiset hymähtelevät, mutta ovat kyllä hyvillään kehityksestä.
Ehkä palvelijoille luennoivat Colinit isin työpaikalla ovat viisikymppisten hienovarainen kosto kolmikymppisille. Meitä sietääkin rangaista. Me muistamme vielä ne oudot kesät, jolloin olimme vain omia itsejämme ja esitimme luottavaisina mielipiteitämme ja vakkarityöntekijöillä vain tuntui olevan aina jotain naristavaa.
Sanoiko joku lopulta minullekin muru, mä olen ollut töissä ennen kuin sä olet syntynytkään? Ostiko hän silti työpäivän jälkeen mikrosortsit ja aivan liian kirkasta hiusväriä?
Kommentit
Lähetä kommentti