Laskutila

Katsoin Flesh and Bone -sarjan loppuun. Siinä on suorastaan runsaudenpula teemoista, mutta ilahduin oudosti siitä, että kahdeksanosainen minisarja ei syvenny liikaa mihinkään. (En nyt kerro enempää niitä teemoja, koska se veisi lyhyeltä tarinalta yllätyksellisyyden.) Raskaat asiat kuvataan tavalla, joka armollisesti jättää suuren osan sisällöstään katsojan mielikuvituksen varaan. Sarjoilla on nykyään taipumusta synkistellä liikaa ja mennä aina vain syvemmälle ja syvemmälle, rankempiin ja rankempiin aiheisiin, kun yleisö tottuu ja tarvitsee enemmän. Yksi olennainen teema silti on surujen kestäminen yksin. Vain harvassa tilanteessa hahmot tukeutuvat toisiinsa. Balettiyhteisö on ympärillä, mutta kun sitä eniten tarvitsisi, se näyttää pimeän puolensa. Yhtäkkiä kaikkien silmistä loistaa kateus ja epäluotettavuus. Vaikeuksien osuessa kohdalle hahmot päätyvät kaupankäyntiin ja kauhun tasapainoon, eivät toistensa auttamiseen.  Peilin edessä muita ei näy. Toista on Raisa Jäntin runokok...

Olohuoneen ikkunalla chili menettää elämänhalunsa ja lehtensä. Lainaan sille Nietzscheä: "Se jolla on miksi elämälleen, pystyy kestämään melkein minkä tahansa miten ." Mitä voi kasvi noin kaivata, millainen on chilin suru? Chili näyttää siltä kuin olisi saanut loistoidean vähentää mielialalääkkeitään konsultoimatta lääkäriään. Selviääkö se? Psykiatri Viktor Frankl selvisi keskitysleiriltä ja kehitti logoterapian, josta luen kirjasta Ihmisyyden rajoilla : Jos ihmisellä on tehtävä elämässään, hän kestää jokseenkin mitä tahansa. Sen sijaan se, joka ei näe syytä elää, ei elä kauaa. Siksikin kirjat ovat hyvä tehtävä. Lukemattomat kirjat eivät lopu koskaan. Työ taas, eikö ihminen kyllästy kaikkeen muuhun paitsi työhön? Tänään en ehtinyt syödä lounasta, ja nautin täysin siemauksin koko päivästä. "Ihminen tavallisesti tosiaankin vain tuijottaa muuttuvuuden kesantoa eikä huomaa menneisyyden vilja-aittoja, joihin hän on kerännyt ikuisiksi ajoiksi kaikki tekonsa, ilonsa ja my...

En ole katsonut Handmaid's Talea. Mutta kirjan, Orjattaresi (Margaret Atwood 1985, suom. Matti Kannosto), luin silti, koska olen antanut kertoa itselleni sen olevan ajankohtaisempi kuin koskaan. Samaan aikaan katson balettimaailmasta kertovaa synkeää tv-sarjaa Flesh and Bone . Ei ole onnellista olla nainen, ei nuori nainen, eikä varsinkaan kaunis nuori nainen. Orjattaressa on monta aikatasoa, jotka lähestyvät toisiaan. Tapahtumia ei oikeastaan ole paljon. Suurin osa kirjasta on tunteiden ja tuntemusten kuvailua, päähenkilön rikasta sisäistä maailmaa. Hitaasti käy ilmi, että ekokatastrofin jälkeen ihmisten hedelmällisyys on romahtanut, joten jonkinlaisen vallankaappauksen kokenut yhteiskunta ottaa naiset hallintaansa hallitsevien miesten haaremiksi. Palvelijoiksi, synnytysvälineiksi.   Ensin tapetaan valtaapitävät, sitten on pitkä hiljaisuus. Eräänä päivänä naisten pankkikortit lakkaavat toimimasta ja työnantajat antavat potkut kaikille naispuolisille työntekijöilleen. Jossa...

Satuin käväisemään hiukan Kierrätyskeskuksessa, ja siellä minua odotti puoli kuutiota piparimuotteja. Kauhoin ja helistelin ne kaikki läpi posket palaen ja päädyin ostamaan vaivaiset kuusi kappaletta (koska meillä oli jo kotona 13), muun muassa karhunpennun, etanan ja aivan valtavan hauen. Epäröinnin jälkeen jätin sinne hampaan, Suomen, talon ja useita kameleita. Kerran siellä oli samantapainen kampanja heijastimista. En laskenut montako ostin. Ne ovat tosi hienoja! (Keskustelu Kukkasen kanssa sadan metrin etäisyydeltä: "KUKKANEN, MIKSEI SULLA OLE HEIJASTINLIIVIÄ?" "MUTKU MULLA ON NELJÄ HEIJASTINTA!") Tulee mieleen se kerta, kun löysin yhdeltä kirpparilta valtavan laarin kestovaippoja ja kannoin kotiin 22. Eikä minulla edes ollut niille käyttäjää silloin. Piti hankkia sekin. Rakastan, rakastan suhteellisuudentajutonta hamstraamista silloin, kun sille on hyvä tekosyy, esimerkiksi "nämä on tarpeellisia ja käytettyjä ja sitä paitsi halpoja". Piparimuoti...

Pidän sienistä. En tarkoita varsinaisesti syömismielessä, vaan samalla tavalla kuin matolani madoista: kasvatus- ja tarkkailumielessä. Luin  ihanan uutisen sienientusiasteista . Nämä hurmaavat ihmiset hallinnoivat sienimöitä kotonaan, perustavat startuppeja myydäkseen kotikasvatuksensa tuloksia ja kommunikoivat koko ajan keskenään netissä.  Sienissä kiehtoo mystisyys ja arvaamattomuus, ja toisaalta se, että vauhtiin päästyään ne kasvavat niin nopeasti, että siitä keksitään sananlaskuja. Sienten olennainen osa on maan alla tai näkymättömänä ilmassa. Sienet ovat kuin tekoäly. Niitä on syytä pelätä ja kunnioittaa. Kerran niitä ilmaantui keittiöni nurkassa seisovaan matolaan melkein yhdessä yössä! Hävitin ne kuitenkin parhaani mukaan, koska pelkäsin hiukan matojeni terveyden puolesta. Sekä omani.  Sienet ovat jännittäviä ja vaarallisia. Haluaisin kasvattaa niitä kotona, mutta en ole toistaiseksi uskaltanut. Syy on sama kuin toistaiseksi kieltäytyessäni menemästä sienime...

Arvostetun nuoren näytelmäkirjailijan isä pitää sinua kädestä ja pyytää kuolinvuoteellaan palvelusta . Senniminen on upea novelli, joka nousee David Foster Wallacen kokoelmasta Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja . Kokoelmassa on useita vuorokeskusteluja, josta toisen osapuolen repliikit on korvattu vain kirjaimella K . Tämä novelli poikkeaa niistä, koska muut eivät edes puhu. Tilanteen osanottajat ovat pääosin hoitohenkilökuntaa ja läsnä vain ammattimaisen toimintansa kautta.  Päähenkilöä kutsutaan nimellä ISÄ , ja tiedämme siis hänen tekevän kuolemaa monenlaisissa letkuissa ja laitteissa usean hoitajan ympäröimänä. Tauot hänen puheessaan johtuvat erilaisten vuotojen tyrehdyttämisistä, siteiden ja katetrien vaihdoista ja muista toimenpiteistä. Jonkin verran hänellä on myös tapana aloittaa lause ja katkaista se kesken ja vaihtaa näkökulmaa tavalla, joka kuitenkin välittää ajatuksesta tarpeeksi. SINÄ , jolla (ilmeisesti) tarkoitetaan ISÄn monologia kuuntelevaa rippi-isä...

Vapaa-aikaa on todella suoritettu. On tavattu vanhoja sukulaisia, silitetty uutta koiraa, käyty museossa, leivottu ensimmäiset piparit (tulin ostaneeksi jääkarhumuotin, ja kirpparilta löytynyt gorillamuottikin oli vielä testaamatta). Panin päreiksi yhden kiertoon aikomani villasekoitepuseron, josta tuli pipo ja säärystimet minulle ja vielä kädystimet sellaisia harrastavalle työkaverille. Haluaisin ommella lisääkin, koska kalatarroin koristeltu koneystäväni käyttäytyi vaihteeksi oikein mallikelpoisesti.  Vaihdoin myös kolme vetoketjua, ja se oli tietysti hirveää. Samalla ikävien velvollisuuksien hoitamisvimmalla kävin pankissa ja vielä vaihdoin 23:n sivuston salasanat. Olen ostanut kirjakaupasta aikuismaisen elämän itsekehutarroja: arkissa on ainakin "kävin uimassa (kelluminen lasketaan)", "kehuin työkaveria" ja "muistin jotain". Vähän suunnittelen ajatuksen laajentamista. Kaikille perheenjäsenille voisi askarrella jonkinlaiset kehutaulut, joihin sitten s...

Luoja tietää miten tarpeeseen tulee hauskanpito, ja niinpä olen yrittänyt lukea mukavia hyvän mielen kirjoja. En kyllä onnistunut ihan sataprosenttisesti. Uusimman Naisten etsivätoimisto nro 1:n (puhdasta rakkautta!) jälkeen laumasielu minussa ojensi kätensä kohti kirjaston bestsellerhyllyä. Mukaan tarttui yksi hyvinvointikirja , jonka nimen jätän nyt tahdikkaasti kertomatta.  Se on nimittäin sitä lajia, jota en voi sietää. Taustatarinana on kirjoittajan henkinen kehitys, mutta unohdin jo miten se tapahtui, varmaan aika lailla samoin kuin kaikilla. Muistaakseni hän oppi löytämään jumaluuden itsestään ja ymmärsi, ettei muiden ajatuksilla ole väliä (ajatteluhan on muutenkin yliarvostettua).  Sisältö on itsekeskeistä ja epä-älyllistä, koska tämä hyvinvointiskene ei tunnu arvostavan kriittistä tiedonhakua tai ainakaan oikeaa koulutusta. Taustoitus ja faktat puuttuvat, eikä kirja perehdy lainkaan siihen, miksi yksilöllä on elämässään rankkaa ja miten sen ehkä voisi asettaa ...

Kuuntelen suuren fadistan Amália Rodriguesin kohtalokasta ääntä. Sain monta vuotta ystävältäni lahjaksi levyn, jossa suomalainen Kirsi Poutanen tulkitsee suomeksi käännettyjä fadobiisejä, ja sanoinko jo että kohtalokasta on?  Ajattelen tässä että itkuvirren voi oikeastaan ajatella olevan jonkinlainen fuusio, fado meets synnytyslaulu persjalkaisittain. Omaa itkua kirjoittaessani hihitin hiukan sille, että loppusointuja ei kaivata, rytmi on kielletty, aivan erityisesti kalevalarytmi on kielletty, mutta noin yleisesti ottaen enemmän on enemmän. (Kuka muutenkaan itkee kolmessa minuutissa mitään loppuun? Eihän siinä ehdi edes Ben & Jerry'siä tyhjentää.) Esittäessä taas jo valmiiksi simppelin melodian haipuminen kuiskaukseksi, niistäminen ja itsensä heijaaminen ovat merkkejä uskottavuudesta.  Joskaan minä en ollut kauhean uskottava, koska seurasin paperista sanoja. En todellakaan ehtinyt kirjoittamisen jälkeen opetella ulkoa muuta kuin alun: "Täs mie istun ihmisrukka rutise...

Opin tänään, että itkuvirsikontekstissa inno ei tarkoita mitään. Se on vain täytesana. Istuin (seisoin, venyttelin, marssin) viisi tuntia jälleen yhdellä kurssilla, äänellä itkemisen eli itkujen eli (tieteellisessä kontekstissa) itkuvirsien äärellä. Mahtavaa, ihanaa, ja ilmeisen suosittua myös. Osanottajia oli pitkälti toistakymmentä, vaikka olin odottanut ehkä viittä. Opiskelimme äänellä itkemisen monituhatvuotista historiaa ja valtavan laajaa maantietoa. Kuuntelimme äänitteitä ja katsoimme kuvia karjalaismummoista. Keskustelimme tv-uutisten katastrofikuvauksista, joissa ihmiset vaikertavat ja itkevät avoimemmin kuin meillä koskaan. Joku oli kuullut intialaisen kaverinsa ihmetelleen hiljaisia suomihautajaisia. Vertasimme yhteisöllisiä itkuja rap-musiikkiin ja keskustelupalstojen rituaalisiin toivotteluihin ja voivotteluihin. Lämmittelimme ja käytimme kehoa ja ääntä eri tavoilla. Tajusin, että tämä on oikeastaan erittäin lähellä synnytyslaulua, josta olen myös käynyt yhden kurssin ...