Laskutila

Kuuntelin teininä YUP:ta, ja välillä vieläkin. Sanat tulevat vaivattomasti jostain kaukaa arkistoista, jollaisia kartutin siinä iässä: yksityiskohtia, ulkoa oppimista, pieniä asioita järjestyksessä. Kokonaisuuksien hallinta oli parikymmentä vuotta sitten vaikeaa. Nykyisin en muista edes äitini puhelinnumeroa, mutta laajojen, tajuamista vaativien kokonaisuuksien kanssa on helpompaa. Pitää vain olla mielessä jokin valmis laituri, johon kiinnittää uusi tieto, ja sen laiturin on syytä olla mieluummin valmiiksi sellainen Rotterdamin kokoinen. YUP:n keulakuva Jarkko Martikainen kertoo 50-vuotisjuhlakirjassaan Lihavia luurankoja (2020) laulujensa kirjoitusaikoihin liittyviä tarinoita. Pidän niistä yhä, vaikka joskus kyllästyn Martikaisen hyvin tunnistettavaan tyyliin. Hän kertoo suurista asioista täyteen ahdetun monisanaisesti ja jotenkin itsetarkoituksellisen rujosti.  Ja melkoisen rajoittuneesta miehisestä näkökulmasta, joka korostuu teoksen kuvituksessa, josta osan hän on tehnyt itse...

Tartuin hiukan vastahakoisesti ja velvollisuudesta Florence Givenin kirjaan Olen upea, mutta en sinun mieliksesi (alkukielisenä Women Don't Owe You Pretty -- mikä hyvin summaakin kirjan sisällön -- 2020, suom. Suvi Kauppila). Taasko joku 90-luvulla syntynyt (1999!!) somevaikuttaja, jolle on annettu kustannussopimus, jotta nuoret saataisiin lukemaan? Hänellä on varmaan toooosi syvällisiä näkemyksiä maailmasta, ja outoa puhekielisyyttä, nopeasti nähtyä rempseyttä ja kirosanoja, jotka tekstimuodossa ovat hätkähdyttävän paljon voimakkaampia kuin Youtubessa. Mutta halusin olla kiva, kärsivällinen ja rohkaiseva täti. Kirja on hyvä. Se on reippaan nykyfeministinen, kirjoittajan itse hauskasti kuvittama ja sisällöltään vain hiukan epätasainen. Luvuissa puhutaan ulkonäöstä, parisuhteista, heteronormatiivisuuden haastamisesta ja miesten naisoletetuille julkisissa ja yksityisissä tiloissa muodostamasta konkreettisesta uhasta.  Olen kyllä melkoisen kyllästynyt voimaannuttavaan näkökulmaan, j...

Kaalipataa keitellessäni, ylävartalo syvällä maustekaapissa kuuntelin pitkästä aikaa muutamaa kirppari-CD:tä: Seminaarinmäen mieslaulajien Hakkaan sun ovee ja Lapinlahden lintujen Tyttö huutaa hii . Erityislahjakkuuteni, patriarkaatin pönkittäminen, on samaan aikaan raskasta ja helppoa: musa kuulosti hyvältä, ja sanoitusten ansiosta ei tarvitse tukkaakaan tupeerata. Kaikkihan tietävät, että itsevarmat musamiehet ovat aina oikeassa, joten me kumisevien kulissien hyvät jätkät emme ärsyynny sambabikineihin pukeutuneista virnistelevistä sänkileuoista levynkannessa. Ja melko kevyesti hoilotamme mukana Panssarivaunulla Parkanoon : "Mä vedän makkaraa ja bisseä, bisseä ja makkaraa! / It's time to rock and roll, mä syntynyt oon kulkemaan!" (Pick me!)  Varistelin rakuunaa täyttöpussista lasipurnukkaan ja havainnoin: noiden sankareiden lauluista voi löytää itsesääliä, misantropiaa (tai ollaanpa rehellisiä: misogyniaa), päihteidenkäytön ihannointia ja -- onko se aivan todella -- o...

Tykkään aivan erityisesti tällaisista esseemäisistä kirjoista kuin vuonna 2019 julkaistut Vigdis Hjorthin Perintötekijät (suom. Katriina Huttunen) ja Jonathan Safran Foerin Me olemme ilmasto (suom. Ulla Lempinen). Niissä on jännä fragmentaarinen rakenne ja erimittaisia, monen sivun tai vain yhden pienen ajatuksen pituisia lukuja kuin muistiinpanoja. Kaiken henkilökohtaisuudenkin läpi paistaa syvä lukeneisuus. Etenkin Ilmaston määrätietoisen satunnaisesti aaltoilevat mietteet ottavat vauhtia kauempaa ulapalta -- toisen maailmansodan kotirintamalta, "hysteerisestä voimasta", kalojen peilitesteistä, avaruusteleskoopin silmälaseista -- ja palaavat aina takaisin Siihen Yhteen Pääasiaan, jota kirjoittaja ei saa sanottua ennen sivua 73. Aalto iskee nopeasti ja vetäytyy taas. Tilalle tulee jokin toinen laine tai silmäniskumaisia viittauksia aiemmin sanottuun. Perintötekijöissä on vähän sama juttu: tiesin jo kirjaa kirjastosta varatessani, mitä tuleman pitää, mutta Sitä Aihetta ei ...

Oli aika, jolloin seminaari tarkoitti koko päivää hieman koleassa luokkahuoneessa työnantajan tarjoaman salaatin, mukavien puhumisen ja normaalien ruokajuomien kanssa. Nykyään vietämme pari tuntia Teamsissa polvet leuassa omin kahvein. Korvikset, tai edes rintsikoiden käyttäminen, menisivät hukkaan, koska videota en ole nähnyt kenenkään pitävän päällä koskaan. Silloin tällöin joku huutaa: Saanko pelata Minecraftia? Saanko nyt? Eilen minulle valkeni, että ensinnäkin olen työskennellyt vuoden enimmäkseen etänä, ja toisekseen tulen työskentelemään enimmäkseen etänä vielä pitkän ajan, koska olen itse kirjoittanut ne Powerpointit, joissa asiasta kerrotaan. Menin googlaamaan sähköpöytiä (laskimotukoksia en uskalla googlailla). Makuuhuoneeseeni ei mahdu isoa rumaa toimistopöytää, tämä nykyinenkin söötti kirjoituspöytänen soi ahtaassa lokosessaan sängyn, seinän ja yöpöydän muodostamassa linjassa. Verottaja saa vielä maksaa tästä! Siirtelin kalusteita tuskissani, ja nyt ainakin voin katsella ik...

Mainitsiko joku keski-iän? Areenasta löytyi uusi kausi Aikuisia , ja minä ahmaisin viisi jaksoa heti   -- ihan valtavan hyvää kotimaista milleniaalikomediaa, jossa (spoilereita!!) rescue-siili istuu nukkekodissa katselemassa älypuhelimesta M/S Romanticia , nolo kalastusliivifaija on syntynyt 70-luvulla ja vahinkohaukkaus Big Macista pitää kompensoida uuden ympäristöliikkeen perustamisella. Maskeja myydään Kallion nurmikoilla, ja rauhalliset otot ohikulkijoiden puuhista kuvaavat kauniisti monimuotoista, outoa Helsinkiä. Sarjan yksi teema on aikuisuuden treenaaminen ja z-sukupolven keski-ikäkauhu. Päähenkilö Oona juhlii isoa jäännösveroa, kunnes totuus valkenee, eikä oikein tiedä miten suhtautua liiketilanaapuri Pesson crocseihin ja siskonlapsiin, koska Pesso on niistä huolimatta selvästi erittäin cool. 26-vuotias Oona etsii cooliutta ja hyväksyntää epävarmempana kuin kukaan muu sarjassa, ja paras ystävä Arttu joutuu käymään treffeillä 19-vuotiaan Pinin kanssa, joka lopulta kokee ole...

Vaikuttaa siltä, että meidät on pakotettu keski-ikään. Minä siellä tietysti jo olinkin, koska olin hankkinut (meilläpäin erittäin arvokkaina pidettyjä) aikuispisteitä rupeamalla perheenäidiksi 23-vuotiaana. Mutta koronavirus teki siirtymästä peruuttamattoman. Sillä mitä muuta kuin universaalia keski-ikää on tämä tämmöinen elämä, jossa hymytön suoritusarki paheksuu juhlaa itsekkäänä, lapsellisena ja turhana ja jossa mikä tahansa sosiaalinen hauskuus on niin suuri rikos, että se päätyy uutisiin? Olen muutenkin viettänyt viimeiset 70 vuotta keinutuolissa neulomassa monitehoja ja umpioimassa kävelysauvoja, käynyt töissä, pyörinyt kotona univelkaisena (liian myöhäinen lounaskahvi!) kieltäytymässä leikkimästä lasten kanssa tai nyrjähdellyt auraamattomalla jalkakäytävällä kohti saatana edes valaistua kuntokeskusta (siellä ei ole tapana keskustella). Minä kun olen aina ollut sillä lailla varhaiskypsä ja järkevä, että uskon kun sanotaan: suurin osa elämästä on arkea ja onni on sen arvostamista ...

Kaikkihan tietävät, että Anu Silfverberg on maailman ihmeellisin ihminen ja upein esseisti ja toimittaja, ja minä nöyrä, uuttera fanityttö. Jonotin kauan kirjastosta hänen uusinta kirjaansa Sinut on nähty tietämättä edes tarkkaan, mistä kirja kertoo, koska tiesin että sen täytyy olla jotain ihmeellistä. Se on. Sinut on nähty kertoo katsomisesta, nähdyksi tulemisen tarpeesta, näkymättömyydestä ja raivosta. Hyvien Elokuvien Viralliseen Kaanoniin kuuluvista elokuvista, joissa vain (valkoisilla) miehillä on vaatteet ja vuorosanoja. Dingon keikoilla kirkuvista, 80-luvun Suomen ainutta meikattua miestä palvovista pikkutytöistä. Fantasiamaailmasta, jossa jokaiselta teeveekanavalta näytettäisiin feminististä väittelyä, koska se on fantasiamaailman ainoa ja tärkein urheilulaji. (Ai et tykkää feministisestä väittelystä? Voi voi, mutta tulepas pois, peität ruudun.)   Sinut on nähty kertoo siitä, että sata vuotta sitten naiset savustettiin ulos sekä jalkapallokentiltä että ohjaajantuoleista,...

Potilas on tajuton, pupillit eivät reagoi, syke epäsäännöllinen. Saattajan mukaan potilas itsetuhoinen ja estelystä huolimatta juonut useita desilitroja saattajalta varastamaansa vanilja-Twiningsiä. Pidetään potilas tarkkailussa ylihuomiseen. Allekirjoittanut kehottaa saattajaa palauttamaan kaikki vaniljanmakuiset pussiteet apteekkiin ja pitämään jouluteesekoitukset lukitussa paikassa.  Lääkitys: Darjeeling first flush 2019 iltaisin, sosiaalisia suhteita joka toinen päivä, kofeiinitonta suodatinkahvia tarvittaessa. 

Piti kirjoittaa, mutta kävinkin päiväunille. Jotkut tahtovat nukkua, toiset taas elävät unessa voimatta herätä.  Ottessa Moshfeghin Vuosi horroksessa ( My Year of Rest and Relaxation , 2018, suom. Kristiina Drews) kertoo vuosituhannen alun New Yorkissa elävästä nimettömästä perijättärestä, jolla on yksi ystävä, järisyttävä lääkeriippuvuus, VHS-nauhuri ja maailman vastuuttomin psykiatri ja joka ei mitään muuta tahdo kuin horrostaa elämänsä ohi. Kazuo Ishiguron Surullinen pianisti ( The Unconsoled , 1995, viime vuonna suomentanut Helene Bützow) päähenkilö taas on unissakulkijamainen herra Ryder, palvottu muusikko, joka ei oikein tiedä missä maassa on, mutta kovasti jokaisella on häneltä jotain aneltavaa ennen ylihuomisen suurta tilaisuutta. Miksi hänet on kutsuttu sinne ja mitä tekemään? Ja kumpikin kirja jättää hiukan pöllämystyneen ja epätoivoisen olon. Ystävä tuli käymään. Luin tämmöisen kirjan , aloitin Moshfeghia kohottaen, enkä sitten oikein osannutkaan jatkaa. Onneksi hänkin o...