Laskutila

Päätin vanhemmoida oikein kunnolla, noin niin kuin velat pois ja jotain varastoonkin, ja menin Kukkasen kanssa lapsen ja aikuisen yhteiselle taidekurssille. Piirsimme, maalasimme ja askartelimme pahvitaloa. Söimme eväitä ja valokuvasimme pieniä muovieläimiä (pokemon pesee kädet, strutsi paheksuu tupakantumppia, strutsi yrittää hengailla varpusten kanssa, pokemon syö keksinmurua). Kukkanen ja minä olimme kaukana kotoa ja muutenkin mukavuusalueidemme ulkopuolella, mutta ihan hyvin se meni. En silti ollut ainoa äiti, joka löysi itsensä välillä kuumaliimaamasta yksin, leukapielet aika kireinä, koska älä nyt sitä tollee siihen laita hei kato nyt vähän! Me yli puolitoistametriset vaihdoimme myös syvästi myötäeläviä katseita lasten päiden yli. Oispa kahavia. Nimittäin tilanne oli vähän hankala. K enen tavoitteiden ja standardien mukaan mennään, kun taiteellista työtä pitää tehdä vastahakoisen koululaisen kanssa intensiivisen viikonlopun aikana? Pelkkään pahvisen elementtitalon leikkaamis...

Koska minun kannattaa nyt pitää itseni kiireisenä, ilmoittauduin työväenopiston barbinvaatekurssille. Oli kiinnostavaa nähdä, oliko historiallisen megasuosion saavuttanut Kansallismuseon barbinäyttely vaikuttanut kurssin osanottajamääriin -- minulle ja Herra Miehelle se ainakin toimi jonkinlaisena hurahduksen lähtölaukauksena. Eilen sitten hypähtelin käsityöluokkaan reppu täynnä ompelutarvikkeita ja perheen sievimpiä ja kulahtaneimpia vaatteita ja eväsomenia. Mukana oli tietysti myös yleensä toimistolla asuva alter ego -barbini, joka nauttii työyhteisössä suurta suosiota. Hän seisoi mustine saappaineen ja siilitukkineen ja silmälaseineen ja kirjoineen tarkkailemassa tilannetta hyväksyvästi hymyillen. Ja onnistuin jopa olemaan hihkumatta vartin välein "käsi ylös kuka on fiiliksissä??!!" niin kuin silloin ainejärjestön Fazerin-vierailulla. Muut osanottajat olivat ilmiselvästi pitkän linjan barbi-ihmisiä, ja vaikka lastenlapsille ompeleminen mainittiin, nuo naiset olivat paika...

Katson kulunutta viikkoa (tai kahta) ja näen taas yhden niistä asioista, jotka tekevät minusta minut, nimittäin kohtuuttoman hurahtamisen. Olen käyttänyt varovasti arvioiden kolmisenkymmentä tuntia huushollin legojen läpikäymiseen: keräsin kaikki yhteen paikkaan, purin armottomasti lasten luovat rakennukset ja lajittelin tuhannet palat värijärjestykseen. Järjestin tallessa olevat paperiset ohjeet, valikoin myytävät paketit, ja sitten se pahin vielä. Nimittäin etsin jokaisen valittuihin paketteihin kuuluvan palan niistä tuhansista ja tuhansista palikoista, jotka olivat melkein-mutta-eivät-näköjään-ihan värijärjestyksessä lasivadeissa, taikinakulhoissa ja ämpäreissä olohuoneen pöydällä. Lapset tietysti valittivat. Miksei saa rakentaa? Mutta minä tarviin tämän yhden palikan tästä? Missä mun upea lentoalus muuten on? Äiti me ei voida nukkua kun sä kolistelet niitä! Mutta tämä on äitin homma nyt. Sormet NYT pois. Joutessanne tuokaa särkylääkettä ja lihasrelaksantteja yläselkääni varten....

Kuulin naisesta, joka väitti pystyvänsä elämään syömättä ja juomatta, pelkällä joogalla. Kamerat ja lääkärit kutsuttiin paikalle, ja tosi-tv-testi alkoi. Muutamassa päivässä kävi ilmi, ettei hän valehdellut -- vaan oli hullu. Sekä kokeiden mukaan hyvin kuolemaisillaan. Tarina ei kerro, miten kävi sen jälkeen, kun kamerat oli sammutettu ja nainen saateltu ammattilaisten hoiviin. Naisen hulluus, rajattomuus ja katoamisen kauhu ympäröivät minut -- ehkä sattumalta -- joka suunnalta juuri nyt. Katson juuri luettujen pinoani. Viivi Rintasen omakohtaisiin siivoojan ja anorektikon kokemuksiin perustuva sarjakuvateos Mielisairaalan kesätyttö . Joonas Konstigin jyhkeä kehitysprojekti Vuosi herrasmiehenä . Valerie Solanasin hiljattain käännetty, riemastuttavan hirveä  SCUM-manifesti . Roberta Gregoryn raivoisat Bitchy Bitch -sarjakuvatarinat kirjassa Life is a Bitch . Siri Hustvedtin hiljaisen runollinen Kesä ilman miehiä . Elisabeth Norebäckin kaiken haurautta kuvaava Sano että olet mi...

On vaikea tietää, mistä pään äänet ovat peräisin. Eli kummalta olkapäällä istuvalta sarjakuvahahmolta, siltä punamustalta, joka tökkii talikolla, vai siltä valkoiselta, jolla on pitkä mekko ja sädekehä?  Olen nimittäin taas sitruunamehupaastolla, joka on nykyään kuulemma brändätty nimellä Lemon Detox tai jopa Master Cleanse . Kuudes päivä menossa, monen kilon helleturvotus on tiessään ja vatsa litteä niin kuin vain erittäin, erittäin tyhjä vatsa on. Minä en tietenkään lue nettiohjeita, vaan luotan kolmekymmentä vuotta sitten painettuun kirjaani, joka on K. A. Bayerin kirjoittama  Sitruunamehupaasto: Ihanteellinen laihdutus- ja puhdistautumismenetelmä , jossa kirjoittaja uskollisesti viittailee Stanley Burroughsin oppeihin. Juon päivittäin sellaiset kaksi ja puoli litraa mehua, johon tulee sitruunaa, vaahterasiirappia, kookossiirappia (oikaisin hiukan, en hakenut Just Oikeaa Siirappia (TM) kaukana olevasta kaupasta), vissyvettä ja cayennepippuria. Vissy, sikäli kun sitä tälla...

Ennen oli kunnollista, ja nytkin on itse asiassa ihan kunnollista, kun vain aloitetaan oikein luonteenkasvatusprojekti. Teologit muuten sanovat "nyt on kunnollista" mieluummin latinaksi. Tämä on vielä parempaa kuin se " rogamus urgeatis innovationes in culos vestros ". Olen juuri oikea ihminen bloggaamaan luonteenkasvatusprojekteista, koska minulla on niitä takanani useita. Olen ahminut vanhoja tyttökirjoja, joiden sankarittaret tahtovat kasvaa ihmisinä oman aikansa ihanteiden mukaisiksi. Olen yläasteikäisestä rakentanut henkilökohtaisia kehityspäiviä, järjestelmiä, ruudukkoja, mehupaastoja ja älä-osta-mitään-viikkoja. Niiden aikana opin lähinnä nöyryyttä ja sen, että aikuistuminen, aikaihmiseksi kehittyminen, vaatii, tadaa, aikaa. N atura non facit saltus -- luonto ei tee hyppäyksiä .   Psykologien mukaan ihmisen perusluonnekin muotoutuu 29-vuotiaaksi asti.   Että ei olisi tarvinnut ehkä olla niin pettynyt 16-vuotiaana, tai 26-vuotiaana. Kyllä se siitä, mussuka...

Yksi syy miksi on ihanaa olla aikuinen (vaikka olenkin varmaan kirjoittanut tästä ennenkin, mutta tämä kestää tulla toistetuksi): sitä osaa asettaa itselleen ystävällisesti rajoja. Olen koko alkuviikon harjoittanut ankarasti yhtä lempiharrastustani, nimittäin kirpparointia. Ja tietysti olen tehnyt ihania löytöjä, koska sitä varten kirpparit ovat. Mutta olen enimmäkseen jättänyt ne sinne!  Yksi värikäs emalikattila on ihana, viisi värikästä emalikattilaa muodostaa pohjan keittiön perustarpeistolle, mutta yli kymmentä värikästä emalikattilaa ei voi perustella itselleen tai aviomiehelleen oikein mitenkään. Loppuja voi siis käännellä ja ihailla kirpparilla, asettaa ne hellästi näkyvälle paikalle hyllyyn (jotta joku toinen arvostava löytää ne helposti) ja sitten kävellä keveästi pois. Voittajafiilis. Luin Gretchen Rubinin Onnellisuusprojektin , jossa käsiteltiin muun muassa omistamista. Itsekuri on, sanoi joku hiljattain jossain kirjassa (ehkä tuossa), sen muistamista, mitä todella ...

Bussipysäkeillä on taas näkyviä ei-kaupallisia mainoskampanjoita. Toinen on ilmeisesti  kansainvälinen (ja ainakin  suomalaisen silmiin vähän epäluonteva)  ja muistuttaa liikenneturvallisuudesta. Toinen taas "hallituksen kärkihanke",  Kiertääkö hyvä kauttasi? -niminen kampanja, joka kannustaa ympäristöystävällisyyteen ja kierrätykseen.  Katselin jälkimmäistä tänään bussia odottaessani lähemminkin. Kuvassa oli teksti "Hallituksen kärkihanke". Teksti oli aseteltu kuvaan muistuttamaan leimasimen jälkeä: se oli kirjoitettu pienillä, harmailla tikkukirjaimilla, joiden ympärillä oli yhtä harmaa, hieman epäselvä nelikulmio, joka oli tietysti vinossakin, koska se "oli leimattu" "leimasimella" "käsin" "rennosti". Hallitus on siis hyväksynyt tämän kärkihankkeekseen, kops ja leima päälle. Haluaisin kovasti sellaisen leimasimen. Voisin leimata sillä vaikka mitä! Kauppalistat. Vatsalihakseni. Lasteni otsat. Voileipäni. Hallituksen kär...

On niitä kirjoja (ja ihmisiä, ja muitakin asioita) joista haluaisi kovasti tykätä, mutta kun ei voi sie-tää .  Ja sitten niitä, joita haluaisi inhota, mutta kun on pakko vähintäänkin ihailla vastahakoisesti. Ensimmäiseen kategoriaan kuuluu Meredith Russon Tyttösi sun . Nuortenromaani kertoo transtytön kamppailusta perheessä ja kouluyhteisössä, ja siinä on vahvoja omaelämäkerrallisia elementtejä. Ja voi kuinka olisin halunnut rakastaa sitä. Mutta kyllä se osoittautui jo ensimmäisellä sivulla aivan muista kuin taiteellisista syistä julkaistuksi fanifiktiotasoiseksi hutuksi (luonnollisesti haluaisin silti kaikkien kouluikäisten lukevan sen, koska sukupuolen moninaisuudesta on syytä tietää ajoissa). Sisältö oli laimeaa, kieli kliseistä ja parhaimmillaankin keskinkertaista. Olen sallinut itseni tajuta, ettei aikuisen tarvitse lukea kasvattavia nuortenkirjoja, vaikka ne olisivat omassa lajissaan kehuttuja. Harpoin kirjan nopeasti loppuun vakuuttuakseni siitä, etten jää mistään paitsi...

- Lapset kannattaa opettaa liimaamaan itse omat siirtokuvatatuointinsa viimeistään kolmivuotiaina. Siinäpä pipertävät. - Ankea päivä paranee, kun voileipänsä syö ulkona. Tai pöydän alla majassa. - Kaupasta saa ainakin kahta vegaanista lettujauhoseosta, joista saa kasvimaidolla ja porkkanaraasteella tai banaanilla ihania retkieväitä naurettavan helposti. - Palkitutkin nuortenkirjat voivat olla aikuiselle kiusaannuttavaa roskaa.  - Chilikasvi kostaa huonon kohtelun. Pensasta tuli vähän leikeltyä ja kasteltua harvakseltaan, ja siitä seurasi, että yksi ainut palko keräsi ylimääräistä kapsaisiinia turvakseen, pilasi kattilallisen keittoa ja poltti käsissä vielä yölläkin. Tämän olisi tietysti joku empaattisempi voinut arvata etukäteen! - Jos intuitio sanoo "varo", varo.