Laskutila

Tässä   yleisen äänioikeuden ja  melko maksuttoman yliopistokoulutuksen maassa minulle ei ollut aikaisemmin pälkähtänyt päähänkään, että kunnianhimossa sanana voisi olla jotain negatiivista kaikua, edes naisella, edes äidillä. Mutta olen nyt tullut hiukan epävarmaksi.  Esimerkkihenkilöni tavoitteena on olla kunnon ihminen, jolla on kunnioitettava arvomaailma ja joka hyödyntää lahjojaan pystypäin, kunnolla ja kunniallisesti yhteisön hyväksi:  Kunnianhimoinen gradusuunnitelma, kunnianhimoinen maailmanparannus, kunnianhimoinen kehitysprojekti... mitä vikaa? Minun korvani kuulevat sanan kunnia , ja nimenomaan merkityksessä honour , ei glory .  Ovatko äänteellisesti samanlaiset  kunto  ja  kunnon  tässä ohjaamassa mielikuvia positiivisempaan suuntaan? Aiheettomastikin?  Katsotaanpa, mitä Objektiiviset Viralliset Tahot ovat mieltä. Kielitoimiston sanakirjan mukaan kunnianhimoinen on 'pitkälle tähtäävä, suurisuuntain...

Sain vihdoin käsiini Thomas Eriksonin Idiootit ympärilläni (2014, suom. Riie Heikkilä 2017) . Sitä onkin jonotettu kirjastosta sentään pitkään. Kauhean ruotsalainen kirja, paljon toistoa ja kivaa ja mukavaa ja selittämistä, mutta kyllä siinä oli ihan asiaakin.  Kyseessähän on Hesarissakin vuosi sitten esitelty käyttäytymistieteellinen tapa jakaa ihmiset neljään luokkaan -- sekä tietysti näiden sekoituksiin. Kirjassa esitelty DISA-järjestelmä käyttää luokkien niminä hiukan lapsenomaisesti (ja kieltämättä tarttuvasti) värejä, mutta muuten ei kyse ole mistään hirveän vallankumouksellisesta. Jo asteekit jakoivat ihmiset neljään lajiin eri elementtien mukaan, samoin Hippokrates kehon nesteiden mukaan niin ikään neljään lajiin.  Nyt tämä jaottelu on vain parissa vuosikymmenessä brändätty ja paketoitu markkinoitavaksi bisnestyypeille, jotka taas haluavat myydä asioita edelleen eri väriryhmiin kuuluville ihmisille. Kaupallinen pohjavire ja lukijasta ja hänen motiiveistaan tehdy...

Sieluani ovat viime aikoina liikautelleet voimakkaasti seuraavat asiat: Voimalaitosten savupiiput aamupakkasessa. Savun kiehkurointia tahtoisin katsella aina kauemmin kuin oikeasti ehdin. Eilen työmatkabussi ajoi kiehkuroivan savupilven alapuolelta, ja katselin miten savupatsas kovertui ja kiertyi alhaaltapäin ontoksi kuin simpukankuori. Jäiset lumikasat. Olen yleensä ainoa aikuinen, joka kiipeää lumikasan huipulle bussipysäkin vieressä. Mutta jotainhan on tehtävä siinä odottaessaan, ja korkealta sitä paitsi näkee hyvin. Lumettomana aikana tasapainottelen paljasjalkakengillä katukiveyksen reunaa pitkin.  Muuan bussikuski, joka kuuntelee oopperamusaa ajaessaan. Otan korvatulpat pois kuullakseni paremmin. Nypynpoistaja. En mielelläni silitä tekstiilejä, mutta nypynpoistamista rakastan, koska vähällä vaivalla saa isoja muutoksia kuluneisiin kirpparivaatteisiinsa. Paras efekti on kirjavien lapasten nypynpoistamisessa, kun niiden värit kirkastuvat ihan silmissä. Leena-Maija Ro...

Marianna Stolbow'n Rakastamisen taito seisoi kirjaston bestsellerhyllyssä. Se on ihan ok kirja. Mitra Vasaran Ihana äiti, ihana nainen on myös ihan ok. Ne myös kerjäävät tulla luetuksi vastakarvaan. Minä vaadin selfhelpiltäni perusteluja, pelkkä auktoriteetti ei riitä. Toisaalta minulla on perinnöksi saatu, itseänikin raivostuttava ad hominem -epäily nuorten ihmisten järjenjuoksua kohtaan, olivatpa he perustelleet puheensa kuinka hyvin tahansa. Jotenka. Yleisesti ottaen Merete Mazzarella on ainut (tieto)kirjoittaja, jolta siedän loputonta tajunnanvirtatekstiä vailla sisällön vaihteleviin lukuihin jakavaa rakennetta. Mutta hän pudotteleekin virtaavassa, helposti etenevässä tekstissään vaivattomasti nimiä ja kertoo runsaasti anekdootteja, ja minä tykkään anekdooteista ja lähdeviitteistä. Sitä paitsi Mazzarella ei komentele lukijaa edes ollessaan Syvimmän Tiedon Lähteillä. Tykkään myös Rakastamisen taidossa olevasta kehyksestä: Stolbow viittailee säännöllisesti roomalaisen runo...

Pinnalla viimeisen kuukauden aikana: kirjat ja kasvit. Olen ostellut maanisesti (onkohan tuo ableismia?) huolestuttavan innokkaasti kirjoja ja sekä niihin liittyviä huonekaluja (kuten keinutuolin), ja just kun olisi tullut aika lukea, olenkin alkanut sekoilla kasvien kanssa. Hankin pikkuiset taimet juorua, anopinkieltä, nukkumaijaa, hienohelmaa ja pitsilehteä ja panin ne lasitölkkeihin ja -pulloihin kasvamaan. Viime kesänä itäneen omenapuunkin lasipurkitin. Kastelin oman kompostin mullat juuri sopivasti, puhdistin kauniit kirpparitölkkini sisä- ja ulkopuolelta viimeisen päälle ja asettelin ne ikkunalaudalle. Yhteen isoon vihertävään pulloon ujutin jouluvalosarjan loistamaan. Suljin kannet, loin makuuhuoneen ikkunalle suljettuja kiertoja, mikroilmastoja, pieniä maagisia maailmoja. Lasit alkoivat huurtua hiukan. Hienohelman ripsissä kimalsivat vesipisarat. Valopullon loisteessa ohut, herkkä hienohelma näytti minikokoiselta metsältä. En ottanut niistä valokuvia, koska kamerankäyttötaitoni...

Olen katsellut lempinaapurini kanssa Netflixistä Keskustytöt (Las chicas del cable) -nimistä  tv-sarjaa, joka kertoo 1920-luvun Madridiin sijoittuvaa tarinaa työstä, naisten asemasta ja ihmissuhteista. Siinä on tosi monella tavalla läsnä patriarkaatti, ja tosi monella tavalla myös tuodaan esiin, miten raskasta elämä on eri sosiaaliluokkien naisille ollut länsimaissakin. Olen ajatellut sitä paljon.  En yleensä etsi netistä triviatietoa katsomistani sarjoista, vaan otan katsomiskokemuksen aika lailla sellaisenaan. En silti yllättyisi kuullessani, että sarjaa on ollut käsikirjoittamassa monta naista. Olemme nimittäin nähneet sarjassa ensimmäisten jaksojen aikana työpaikkahäirintää, lähisuhdeväkivaltaa, uuvuttavia määriä työtä pienellä naispalkalla, isien ja aviomiesten ylivaltaa, epäoikeudenmukaisia irtisanomisia (koska työntekijän isä käski!), hillitöntä korruptiota, yläluokkaista ongelmien hyssyttelyä, kohtuutonta moraalinvartiointia, avioeron mahdottomuuden, suffragettikok...

Ostin uuden kirjahyllyn viikko sitten, se on musta, keskikokoinen ja  hiukan kulunut, se on rakkautta ensisilmäyksellä . Olen kärsimättömästi odottanut, milloin Tori.fin ihminen saa tuotua sen meille. Olen laskenut päiviä, sitten tunteja, ja sitten. Olen tyhjennellyt aikaisemmista viidestä erikokoisesta kirjahyllystä toisten päällä makaavia kirjoja, kaivanut vaatehuoneesta puolitoista metriä nuortenkirjoja, poistellut keittiöstä vähemmällä käytöllä olevia keittokirjoja ja rakentanut olohuoneeseen korkeita torneja kirjoista ja hyllyn myyjälle annettavista kolikoista (kymmenen euroa, kotiinkuljetuksella!). Ja nauttinut suuresti, tietysti. Olen ajatellut Pirkko "Salainen sola" Arstilan teekirjassaan mainitsemaa tuttavaa, joka täytti sohvatyynynsäkin uudelleen kuivatuilla vanhoilla teelehdillä. Arstila kertoi, että jotkut teen ystävät "suorastaan rypevät" teessä. Minä suorastaan ryven kirjoissa. Viimeksi kolme vuotta sitten muutossa vähensimme roimasti kirjojen määrää...

Pudistin lumet pulkasta. Se oli virhe.  "Se oli mun ohjelma! Älä hävitä mun ohjelmaa! Mä olen tosi vihanen sulle!" Kun Tipulainen on vihainen, se tulee selväksi. Pahoittelin ymmärtämättömyyttäni, ehdotin uusien lumien haromista pulkkaan, sillä matkaa oli vielä jäljellä, ja varoitin etukäteen, että varaston ovella ohjelma kopistellaan taas pois kyydistä. Kiskoin nopeasti täyttyvää pulkkaa Tipulaisineen ja hihittelin. On sitä muillakin ollut hämäriä leikkejä. Itsehän olen joskus myynyt piiskaa. Olin nuori ja tarvitsin rahaa, tosin tarina ei kerro kävikö kauppa.  Istuin hiukan Tipulaista vanhempana, alle kouluikäisenä kuitenkin, vanhempieni sängyssä peiton alla ja pidin putiikkia. Ainoa myyntiartikkeli oli vessapaperi, mutta olin brändännyt sen todella hyvin: myin "potaskaa, sapiskaa ja piiskaa". Tosin en osannut sanoa ässää. Korvasin sen jonkinlaisella soinnittomalla dentaalispirantilla. Se on kai yleisesti tapana suomeksi litteroida lähimmällä vastaavalla mer...

Joskus sitä haluaisi kiihkeästi hengailla ihmisten kanssa, mutta sitten 30 sekunnin hengailun jälkeen ei enää jaksa eikä oikeastaan haluakaan. Joskus sitä pitäis tehdä töitä, mutta ajattelee vain iltapäivälehden lööpin aivoja syövää talitiaista ja hirnuu yksin. Joskus sitä yrittää lähetellä romanttisia viestejä jonkun kanssa, ja sit jotenkin tunnin parin päästä molemmat yhtäkkiä havahtuvat syyllisinä ja tajuavat uppoutuneensa ohjelmoinnin tai kauniiden kirjahyllyjen ajattelemiseen kesken hyvän keskustelun.  Joskus sitä huomaa bussissa tutun monen vuoden takaa, mutta ei sanokaan hei, vaan piiloutuu introverteistä kertovan kirjansa, korvatulppiensa ja suklaalevynsä taakse. Joskus sitä näkee tarpeelliseksi rikkoa lasten ilmapallot isoimmalla keittiöveitsellään ja sitten ihmettelee, kun lapset alkavat itkeä. Elämäni, täynnä outoja vaatimuksia ja irrationaalisesti käyttäytyviä ihmisiä.

Vihaan panttivangiksi joutumista. Liian pitkään jatkuvaa small talkia. Bussipysäkillä seisomista ison tien laidassa. Tylsiä kyläpaikkoja joista ei pääse helposti pois.  Kärsivällisyyteni on hyvin lyhyt joka ilta harjatessani Kukkasen hampaita. Seison vaaleansinivioletti pikkulintukuvioinen harja kädessä ja kumarrun jo valmiiksi (hiukan kiertyneessä asennossa), taivaanrannassa häämöttävät jo oman ajan valot, ja lapsi matelee toisesta huoneesta hitaaaaaaaasti kuin korostaakseen tekemäänsä palvelusta. Melkein joka ilta ärähdän jotain aikani tuhlaamisesta. Minulla on omatkin iltapuuhat tässä tehtävänä! Juokse, villi lapsi!! Apua, minua pidetään vankina tässä kylppärissä, enkä voi tehdä mitään näiden hirveiden neljän sekunnin aikana!!! Yleisesti ottaenhan minä vihaan häitä, noita loputtoman pitkiä ja leveitä näytelmiä, joissa sotketaan yksityinen julkiseen, sukulaistädit suvunjatkamiseen ja Pommacia parhaaseen mekkoon. Erityisesti vihaan niitä silloin, kun en voi lähteä hemmettiin i...