Laskutila

Viime joulukuun Imagessa Venla Rossi kirjoittaa Petri Tammisesta: "Tammisen mukaan useissa lastenkirjoissa kaikkein tärkein teema tuntuu olevan ystävyys. Mutta aikuisten kirjoissa aiheena onkin yleensä erillisyys maailmasta, yksin oleminen."  Katsoimme tänään loppuun kolmannen ja viimeisen kauden Netflix-sarjaa She-Ra . Hahmot kasvavat teineistä aikuisiksi, ja tiheään toisteltu ystävyys ja tiimihenki vaihtuvat romanttiseen täyttymykseen niin monella suunnalla, että sekosin jo laskuissa yrittäessäni muistella muodostuneita pareja (vähän epäselväksi jää, ovatko kaikki itse asiassa monogaamisia pareja -- joka tapauksessa sarja on niin 2020-lukulaisen eksplisiittisesti queer ettei paljon hetkauttaisi). Tässä vaiheessa henkilöt eivät vielä tajua, mitä se tekee ystävyydelle, jengille. "Nuo eivät vain vielä tiedä", kuuluu päässäni. En muista kuka se oli -- vanheneva mies joka tapauksessa, joka kommentoi nuorta rakkautta ehkä radiossa vuosia sitten. Nuo eivät vielä tied...

Naomi Aldermanin kaiketi spekulatiivista fiktiota edustava romaani Voima julkaistiin jo vuonna 2016 -- ennen #metoota, mutta sentään Frozenin jälkeen. Kirjassa maailman tytöt alkavat tuntea sähköisen vyyhden solisluillaan, iskevät sillä kipeitä iskuja, oppivat hallitsemaan voimaansa ja aika pian, tietysti, ottavat maailman haltuun. Sivulla 95 ensimmäinen nainen sanoo ärsyttävälle miehelle: "Älä tuhlaa aikaani tällaiseen." Jo sivulla 121 alistettuina, karmeissa oloissa pidetyt naiset "tappavat jokaisen miehen talossa, eivätkä he tyydy vain siihen". Maailma alkaa jakautua. Miehet alkavat pelätä ja joko alistua tai kiristellä hampaitaan netissä samalla tavalla kuin miehet kiristelevät hampaitaan netissä nytkin: "Onko siitä tytöstä valokuvaa? Tuntomerkkejä? Tietyt ihmiset voisivat auttaa sinua." Ja naiset alkavat käyttää voimaansa julkisesti, julmasti ja huvikseen.  "Länsimaissa viralliset tahot pitävät tilannetta yhä "kriisinä", kaikkine s...

Imurin ääni laukaisee tutun ärtymyksen. Tunnen tarvetta ottaa pölynpyyhintään ja imurointiin kuluneen ajan, jos ei nyt paperille, niin ainakin mieleen muistiin ja tiedottaa tulokset perheelle. On riski, että muuten kärsimysteni määrää ei huomattaisi, ja imurin ujellus, kuten polvikipujen merkitsevä mainitseminen (useita kertoja), olisi vain etäisesti häiritsevä ääni, jonka voi peittää kuulokkeilla ja Youtubella. Tutkimusten mukaan naiset pesevät käsiään selvästi enemmän kuin miehet. Valistunut arvaukseni syistä liittyy sukupuolirooleihin. Kenelle on tuhansia vuosia kerrottu, että hän on saastainen? Kenen on oltava niin macho, ettei pelkää näkymättömiä pikku basiliskoja? Ihan käytännössä: siinä vaiheessa kun kuukautiset alkavat, on viimeistään opeteltava vähän äkkiä käsienpesu. Yritäpä vain tyhjentää kuppi ja jättää kädet vaivihkaa pesemättä! Jokaisessa tamponipaketissa käsketään toimia puhtain käsin, tai muuten saat toksisen sokkioireyhtymän ja kuolet ja se on sinulle ihan oikein,...

Asioita, joita aikuisuus ei tuonutkaan: Autoilu. Ennustettava työelämä. Hiuslakalla pöyhistetyt kampaukset. Jakut. Kansiorivi hyllyssä. Kirjeveitset. Kirkossa käyminen. Korkokengät.  Kyky pestä vaatteet puhtaaksi. Kyky silittää vaatteensa kunnolla edes. Leimasimet.   Mökkeily. Ohuet sukkahousut.   Omat työhuoneet. Papereihin rei'ittimen reikien ympärille liimattavat rinkulatarrat.   Punaviini. Sellaiset kirjeet, jotka pitää repäistä auki molemmista päistä.  Silkkihuivit. Sukupäivälliset. Tylsät kultakorvikset. Ulkomaan lomamatkat. Vaahtokylvyt. Minulla alkaa olla tunne, että käsitykseni aikuisuudesta on jossain määrin peräisin 1990-luvun amerikkalaisista elokuvista. Kuinkas muutenkaan, tietysti.

Purin sydäntäni uudesta työstäni: Kaikenlaista on tullut jo kokeiltua, mutta lähinnä härväämiseksihän tämä on mennyt. Mitään järkeviä suunnitelmia ei ole, ei ainakaan loppuun asti mietittyjä. Tuhlaan aikaa ja energiaa aloittamalla innoissani jotakin uutta projektia ilman minkäänlaista näkemystä. Puolivälissä tajuan mitä olen tekemässä, heitän menemään vanhat ajatukseni ja käännän kelkkani. Eihän tämmöisestä tule yhtään mitään! Tämän takia minunlaiseni ihminen tarvitsee rutiininsa. Kun tekee aina samalla tavalla, tulee tulosta energiatehokkaammin. Olisipa minulla vieressä äiti, joka yhtä painokkaasti kuin minä itse aina lapsilleni naputtaisi: pysähdy, suunnittele, älä sähellä nyt vaan mieti ensin! Hiljaa ja kuuntele kun minä kerron! Mutta ystävä lohdutti: tuo ympäriinsä sähellys, intuitiivinen kohellus ja holistinen härväys on itse asiassa nimenomaan sitä trendikkään ketterää kehittämistä. Kun joka toimenpiteeseen ei tarvita laajaa lausuntokierrosta ja pitkää kokemusta, kokeiluja ja p...

Löysin tietokoneelta talteen kirjoittamiani jääkaappirunoja vuodelta 2008! Nehän olivat kovasti muodissa nolkytluvulla, ja vielä kyt-luvun alussakin. Muistaakseni ilta magneettien ja kavereiden kanssa oli hauska.   Tosi avoin mukava ja rikkaasta perheestä ei vapaa mutta mahtava ensirakkau Herää ystävä lyö poikki seikkailu sano näkemiin mene idiootti Morjens tyttö miksi pitää kumpikin anna tänne ruma ja uskoton pidä itse kuuma herkku Juhli sinä hiukan minä sitten maksan Ota muna kädestä kanna jääkaappi kaverin kanssa en ehdi odottaa on myöhä mutta kuule kahvin jälkeen poika baila kauan alasti Mikä pitää silmän vahvana? Älä kulta mieti sinä et ehdi kaivata tietoja täyttää naurus maanantaipäivät! Minun kaupunki näyttää tylsältä mitä joskus onni ja toivo bailaa sielussa tahdon täältä Tärkeä tieto joku aina valitsee hoitaa luonnossa eli köyhät Sadetanssi energiaharha vie kohti seikkailua tai kuolemaa Ystävä antaa kättä pojan elämä on hunajamait...

On uudenvuodenaatto, mutta minä istun kotona flunssassa hiljaa. Lapset ovat mummulassa, Herra Mies katsoo räiskintäleffaa olohuoneessa. Ja luen peittoon kääriytyneenä omia blogitekstejäni nolkytluvulta. Olin ottanut ne talteen ennen blogien poistamista, ja nyt rullaan monisatasivuisia Word-tiedostoja. Ensimmäiset tekstit ovat vuosilta 2005 ja 2006, jolloin opiskelin talouskoulussa, toimin kouluavustajana ja kävin baletissa. Tyyli ja sisältö ovat hiukkasen rasittavia, mutta tunnistettavia. Vaikuttaa siltä, että kaverit ja sukulaiset olivat yllättävän tärkeä osa elämää.  Toisessa blogissa opiskelen yliopistossa ja aikuistun hitaasti. Lukiessa pitää välillä googlata senaikaisia tärkeitä asioita, muiden muinaisia blogeja (ajalta, jolloin ne eivät vielä olleet pinnallisia ja kaupallisia, vaan sellaista tavallisten kirjoittavien ihmisten jokapäiväistä avautumista), kirjoja ja lauluja. Muutamat viittaukset ovat niin kryptisiä, ettei niistä enää ota selvää. Yliopistoa ikävöin nyt luk...

Ihana Yrjö Jyrinkoski jyrisee Eino Leinoa keittiön stereoissa, ärjyy ja värjyy. Kukkanen ei ymmärrä runoudesta vielä juuri mitään, joten kehotan häntä pitämään vitsikkäät arvionsa omana tietonaan. (Alkaisin luennoida Dunning--Kruger-ilmiöstä laajemminkin, jos en tosiaan kuuntelisi sitä lausuntaa. Säästän sen toiseen näsäviisastelukertaan, joka luultavasti tulee pian.) Näin opettavaisesti keuhkoaa Yrjö Jyrinkoski:  Mut tyyni on kansojen surma, ei myrsky, ei tuulispää. On aurinko toukojen turma, jos kauvan kestävi kaunis sää. Poudan poika on velttous, tyynen tyttö on saasta, mut ukkonen ilmoja puhdistaa ja tappaa tauteja maasta. "Ai", hämmästyy Kukkanen.

Vähiin käy ennen kuin loppuu, on minulla tapana sanoa synkästi, kun joku henkitoreissaan oleva tärkeä asia nytkähtää vielä askeleen nihkeämpään suuntaan.  Kun vanha ostari on niin purkukunnossa, etteivät hiekkaiset liukuportaat ole liukuneet enää vuoteen, liiketiloja pitävät pystyssä teippi ja huumekauppa, kirpputori myy kaiken puoleen hintaan ja yhtään mitään ei todellakaan enää korjata: vähiin käy ennen kuin loppuu. Kun ihmissuhde on sellainen, että ikinä ei tiedä millainen älynväläys sieltä tällä kertaa tulee ja tuleeko seuraavaa kertaa: vähiin käy ennen kuin... Kun töissä on yyteet, meidät korvataan robotilla, ympärille vilkuillaan ahkerasti ja pikkujoulut taitavat olla ensimmäiset ja viimeiset: vähiin käy ennen... Kun ihan joka ikisen kasvin ruukussa elää harsosääskiä, jotka tunnetaan myös nimellä paskiaiset, eikä mikään työn tai torjunnan määrä niitä ainakaan vähennä, eikä jatkuva tappaminen tee ihmisellekään hyvää, ja ihanista kasveista on vaikea jaksaa nauttia koska...

Onko tuo isin musiikkia, kysyy Tipulainen. On se, koska tarvitsen taustatukea: laitan lapsille aamupalaa ensimmäistä kertaa sitten kesän. Tai kevään. Haluan olla kiltti vaimo, joten Kotiteollisuus kärsii kaiuttimissa, niin Herra Miehenkin on mukavaa nousta. Joten kun lapset ovat syöneet leipänsä ja Herra Mies liittyy seuraan, yksinäiset hapuilevat toisiaan! Kävelen kylmässä helvetissä! Vaaleanpunaisissa kalsareissa tanssahteleva viisivuotias sheikkaa ankarasti. Jäisikö kuolleesta kukasta edes nimi elämään! Raaaaaaaaaahh! Yritän keittää kahvia. Omissa voileivissäni on aivan liian monta työvaihetta suorittaa, mutta hyvin voi twerkata ja pogota ja heiluttaa surullisen lyhyttä tukkaa yhtä aikaa. Käteni puristuvat nyrkkiin! Hukun itkuuni! Rrrrrrraaaaaaaaaahhhhhhhhh! Tulkaa hakemaan D-vitamiininne. Vien viimeiset kurkkuviipaleet marsuille. Joka aamunkoi kuolinkellot soi! Harsosääsken perkeleet kukkapurkeissa, olen tilannut netistä 25 000 petopunkkia syömään teidän lapsenneeeeeee! Pilkkaa...