On uudenvuodenaatto, mutta minä istun kotona flunssassa hiljaa. Lapset ovat mummulassa, Herra Mies katsoo räiskintäleffaa olohuoneessa. Ja luen peittoon kääriytyneenä omia blogitekstejäni nolkytluvulta. Olin ottanut ne talteen ennen blogien poistamista, ja nyt rullaan monisatasivuisia Word-tiedostoja.
Ensimmäiset tekstit ovat vuosilta 2005 ja 2006, jolloin opiskelin talouskoulussa, toimin kouluavustajana ja kävin baletissa. Tyyli ja sisältö ovat hiukkasen rasittavia, mutta tunnistettavia. Vaikuttaa siltä, että kaverit ja sukulaiset olivat yllättävän tärkeä osa elämää.
Toisessa blogissa opiskelen yliopistossa ja aikuistun hitaasti. Lukiessa pitää välillä googlata senaikaisia tärkeitä asioita, muiden muinaisia blogeja (ajalta, jolloin ne eivät vielä olleet pinnallisia ja kaupallisia, vaan sellaista tavallisten kirjoittavien ihmisten jokapäiväistä avautumista), kirjoja ja lauluja. Muutamat viittaukset ovat niin kryptisiä, ettei niistä enää ota selvää.
Yliopistoa ikävöin nyt lukiessani taas kovasti. Tai ehkä kaipaan eniten tuoreeseen parikymppisyyteen ja siihen, miten kaikki oli aktiivista, itsenäistä ja hauskaa -- stressin aiheet liittyivät tentteihin ja esseisiin ja postiin juuttuneisiin hääkutsuihin. Teksteissä mainitut rahasummat ovat aina ihmeellisen pieniä: kaksion vuokraan vajaat viisisataa, ruokaan viisi euroa. Jos jonkun haluaa tavata, on lähdettävä yliopistolle. Kaikki ihmiset ovat aikuisia.
Minulla on vieläkin kaksitoista vuotta tekstejä luettavana. Ja ne täytyykin lukea, koska muuten unohdan kuka olen ja jään jonkinlaiseen limboon.
En vielä tiedä miten kirja päättyy. Mutta se, että kirjan pahis on käsitteellinen hai, joka syö muistoja, se on kuulkaa jo jotakin. Sitä haita voi hämätä kätkeytymällä sanojen sekaan, esimerkiksi murtautumalla kirjakauppaan. Minä olen oppinut upean uuden sanan: epätila. En enää muista miten se määriteltiin, mutta luulen tunnistavani semmoisen kun näen.
***
Ja sitten olen hoitanut tänään asioita. Kävin poliisiasemalla jonottamassa, ja epäsympaattinen virkailija ei vaivautunut pehmentämään preferoimatonta jälkijäsentään tippaakaan kertoessaan, että olen jonottanut aivan turhaan, sillä he eivät mitenkään voi eivätkä halua ottaa vastaan valmiiksi täytettyjä hakemuksia ennen lopullista ja todistettavaa nimenmuutosta. Pitäkää passinne.
Ensimmäiset tekstit ovat vuosilta 2005 ja 2006, jolloin opiskelin talouskoulussa, toimin kouluavustajana ja kävin baletissa. Tyyli ja sisältö ovat hiukkasen rasittavia, mutta tunnistettavia. Vaikuttaa siltä, että kaverit ja sukulaiset olivat yllättävän tärkeä osa elämää.
Toisessa blogissa opiskelen yliopistossa ja aikuistun hitaasti. Lukiessa pitää välillä googlata senaikaisia tärkeitä asioita, muiden muinaisia blogeja (ajalta, jolloin ne eivät vielä olleet pinnallisia ja kaupallisia, vaan sellaista tavallisten kirjoittavien ihmisten jokapäiväistä avautumista), kirjoja ja lauluja. Muutamat viittaukset ovat niin kryptisiä, ettei niistä enää ota selvää.
Yliopistoa ikävöin nyt lukiessani taas kovasti. Tai ehkä kaipaan eniten tuoreeseen parikymppisyyteen ja siihen, miten kaikki oli aktiivista, itsenäistä ja hauskaa -- stressin aiheet liittyivät tentteihin ja esseisiin ja postiin juuttuneisiin hääkutsuihin. Teksteissä mainitut rahasummat ovat aina ihmeellisen pieniä: kaksion vuokraan vajaat viisisataa, ruokaan viisi euroa. Jos jonkun haluaa tavata, on lähdettävä yliopistolle. Kaikki ihmiset ovat aikuisia.
Minulla on vieläkin kaksitoista vuotta tekstejä luettavana. Ja ne täytyykin lukea, koska muuten unohdan kuka olen ja jään jonkinlaiseen limboon.
En vielä tiedä miten kirja päättyy. Mutta se, että kirjan pahis on käsitteellinen hai, joka syö muistoja, se on kuulkaa jo jotakin. Sitä haita voi hämätä kätkeytymällä sanojen sekaan, esimerkiksi murtautumalla kirjakauppaan. Minä olen oppinut upean uuden sanan: epätila. En enää muista miten se määriteltiin, mutta luulen tunnistavani semmoisen kun näen.
***
Ja sitten olen hoitanut tänään asioita. Kävin poliisiasemalla jonottamassa, ja epäsympaattinen virkailija ei vaivautunut pehmentämään preferoimatonta jälkijäsentään tippaakaan kertoessaan, että olen jonottanut aivan turhaan, sillä he eivät mitenkään voi eivätkä halua ottaa vastaan valmiiksi täytettyjä hakemuksia ennen lopullista ja todistettavaa nimenmuutosta. Pitäkää passinne.
Kommentit
Lähetä kommentti