Viime joulukuun Imagessa Venla Rossi kirjoittaa Petri Tammisesta: "Tammisen mukaan useissa lastenkirjoissa kaikkein tärkein teema tuntuu olevan ystävyys. Mutta aikuisten kirjoissa aiheena onkin yleensä erillisyys maailmasta, yksin oleminen."
Katsoimme tänään loppuun kolmannen ja viimeisen kauden Netflix-sarjaa She-Ra. Hahmot kasvavat teineistä aikuisiksi, ja tiheään toisteltu ystävyys ja tiimihenki vaihtuvat romanttiseen täyttymykseen niin monella suunnalla, että sekosin jo laskuissa yrittäessäni muistella muodostuneita pareja (vähän epäselväksi jää, ovatko kaikki itse asiassa monogaamisia pareja -- joka tapauksessa sarja on niin 2020-lukulaisen eksplisiittisesti queer ettei paljon hetkauttaisi). Tässä vaiheessa henkilöt eivät vielä tajua, mitä se tekee ystävyydelle, jengille.
"Nuo eivät vain vielä tiedä", kuuluu päässäni. En muista kuka se oli -- vanheneva mies joka tapauksessa, joka kommentoi nuorta rakkautta ehkä radiossa vuosia sitten. Nuo eivät vielä tiedä, millaista on, kun ikuista ystävyyttä vannovien väliin tulee vaikka eroavat koulutukset, politiikka, uusi kaveripiiri ja yritys unohtaa suurin osa omasta aikaisemmasta itsestä. Tai se että toinen etenee urallaan ja toinen ei, häihin kutsumatta jättäminen, äitiyden musta aukko, polykokeilut, joissa joltakulta pettää hermo, väärään aikaan sanotut toden sanat, joita ei anneta koskaan anteeksi, häpeä ja raivo itsensä alttiiksi asettamisen ja paljastumisen ja nöyryytyksen jälkeen.
Tänään olen nimittäin käyttänyt niin ikään useita tunteja erinomaiseen novellikokoelmaan: Jan Forsströmin Aikuisia ihmisiä oli ihana, joskin kognitiivisesti vähän vaativa lukukokemus. Koska mitä pidemmälle kirja eteni, sitä useammin piti pysähtyä selaamaan taaksepäin, koska novellien henkilöt ovatkin itse asiassa samaa löyhää tuttavapiiriä, ei-enää-ihan-nuoria nuoria aikuisia Helsingin taidepiireistä, joiden nimet vilahtelevat muissakin tarinoissa. Eli kuka tämä kämppää tai autoa lainannut kaveri taas olikaan, olipa tuttu nimi? Välillä ei edes mainittu niitä nimiä, vaan ulkonäön ja käytöksen kuvailusta olisi jo pitänyt muistaa tuttu henkilöhahmo.
Novelleissa ihmisillä on jo ammatin tuomaa julkisuutta ja turvattua elintasoa, mutta vielä pitäisi ikäkriiseissään tempaista ja vaikka hösäyttää bändikaveria kun vielä ehtii. Ihmissuhteet kuvautuvat sarjoina arkisia valintoja, joissa oikeita vastauksia ei ole: mitä viiniä pitäisi valita, ettei ärsyttäisi kumppania, saako mennä elokuviin tai baariin kun tyttöystävä on psykiatrisella osastolla, entä jatkoille, mikä kaikki lasketaan pettämiseksi, mitä hyvässä vaiheessa olevalle erolle käy kun tuleekin vielä lapsi? Tarjontaa on hirveästi, ja joka suunnasta tunkee vähän lisää ihmisiä sekoittamaan pakkaa. Ei ole She-Ran Etheria-maailmassa sellaista määrää porukkaa. Lapsuudenystävät pysyvät (oletettavasti) koko elämän, heistä ei tule petollisia eikä vaivaannuttavia, ja koko elämä on ihan hyvä idea rakentaa juuri näille muutamalle ihmissuhteelle. Mihin sitä edes lähtisi?
Paitsi taistelemaan jotain Kopla-nimistä pahisryhmittymää vastaan taialla, kun maahan ilmestyy jotenkin elekronisen näköisiä vihreitä kuvioita. (En jaksa yhtään tällaista, että fantasia vaatii yleisöään muistamaan nippelitietoja jostain "Ensimmäisten tekniikasta".) Minun mielestäni jos sarjan tunnuslaulussakin jo sanotaan "lopussa me voitetaan", taistelukohtaukset olisi hyvin voinut jättää vähälle ja käsitellä senkin ajan ihmisten (ja vuohimaisten, sienimäisten ja skorpionimaisten olentojen) tunne-elämää, kampauksia ja pyöräilysortseja.
(Ja ääninäyttelijöitä. Olen jostain syystä ollut vuosia todella, todella kiinnostunut suomalaisista ääninäyttelijöistä lastensarjoissa, mutta tietoa heistä on hirveän vaikeaa kaivaa esille. Haluaisin nähdä paljon enemmän sellaisia videoita, joissa huppariin pukeutunut ihminen istuu yksin studiossa paperit käsissään ja kuulokkeet päässä ja yhtäkkiä huutaa suomeksi "woooo-ooouuu-ooooh", kun hahmo taas kerran tippuu jostain. Graduseminaarissani istui Twilight Sparkle -ponin ääni, mutta sen lähemmäs alaa en ole päässyt. Haluaisin sivuston, jossa on kaikkien kolmen suomalaisen ääninäyttelijän naamakuvia ja ääninäytteitä eri rooleista. Haluaisin vain fanittaa, mutta miksi se on tehty niin vaikeaksi! Ihan sama minulle jotkut isosti promotut alkuperäisäänet, koska ei niitä tässä talossa ikinä saa kuunnella.)
Kiltit voittaa lopussa, ihan kohta, niin kuin tuossa laulussakin sanotaan, lohduttelin kainalossa itkua tuhertavaa Tipulaista yhä tiheämmin. Ruokapöydässä onkin saanut sitten keskustella siitä, voittaako kiltit aina. Puhun niin totta kuin osaan: kyllä lasten videoissa kiltit aina voittaa, tietysti murunen. Pidän tarkasti huolen, etten painota "lasten videoissa" -kohtaa merkitsevästi.
Katsoimme tänään loppuun kolmannen ja viimeisen kauden Netflix-sarjaa She-Ra. Hahmot kasvavat teineistä aikuisiksi, ja tiheään toisteltu ystävyys ja tiimihenki vaihtuvat romanttiseen täyttymykseen niin monella suunnalla, että sekosin jo laskuissa yrittäessäni muistella muodostuneita pareja (vähän epäselväksi jää, ovatko kaikki itse asiassa monogaamisia pareja -- joka tapauksessa sarja on niin 2020-lukulaisen eksplisiittisesti queer ettei paljon hetkauttaisi). Tässä vaiheessa henkilöt eivät vielä tajua, mitä se tekee ystävyydelle, jengille.
"Nuo eivät vain vielä tiedä", kuuluu päässäni. En muista kuka se oli -- vanheneva mies joka tapauksessa, joka kommentoi nuorta rakkautta ehkä radiossa vuosia sitten. Nuo eivät vielä tiedä, millaista on, kun ikuista ystävyyttä vannovien väliin tulee vaikka eroavat koulutukset, politiikka, uusi kaveripiiri ja yritys unohtaa suurin osa omasta aikaisemmasta itsestä. Tai se että toinen etenee urallaan ja toinen ei, häihin kutsumatta jättäminen, äitiyden musta aukko, polykokeilut, joissa joltakulta pettää hermo, väärään aikaan sanotut toden sanat, joita ei anneta koskaan anteeksi, häpeä ja raivo itsensä alttiiksi asettamisen ja paljastumisen ja nöyryytyksen jälkeen.
Tänään olen nimittäin käyttänyt niin ikään useita tunteja erinomaiseen novellikokoelmaan: Jan Forsströmin Aikuisia ihmisiä oli ihana, joskin kognitiivisesti vähän vaativa lukukokemus. Koska mitä pidemmälle kirja eteni, sitä useammin piti pysähtyä selaamaan taaksepäin, koska novellien henkilöt ovatkin itse asiassa samaa löyhää tuttavapiiriä, ei-enää-ihan-nuoria nuoria aikuisia Helsingin taidepiireistä, joiden nimet vilahtelevat muissakin tarinoissa. Eli kuka tämä kämppää tai autoa lainannut kaveri taas olikaan, olipa tuttu nimi? Välillä ei edes mainittu niitä nimiä, vaan ulkonäön ja käytöksen kuvailusta olisi jo pitänyt muistaa tuttu henkilöhahmo.
Novelleissa ihmisillä on jo ammatin tuomaa julkisuutta ja turvattua elintasoa, mutta vielä pitäisi ikäkriiseissään tempaista ja vaikka hösäyttää bändikaveria kun vielä ehtii. Ihmissuhteet kuvautuvat sarjoina arkisia valintoja, joissa oikeita vastauksia ei ole: mitä viiniä pitäisi valita, ettei ärsyttäisi kumppania, saako mennä elokuviin tai baariin kun tyttöystävä on psykiatrisella osastolla, entä jatkoille, mikä kaikki lasketaan pettämiseksi, mitä hyvässä vaiheessa olevalle erolle käy kun tuleekin vielä lapsi? Tarjontaa on hirveästi, ja joka suunnasta tunkee vähän lisää ihmisiä sekoittamaan pakkaa. Ei ole She-Ran Etheria-maailmassa sellaista määrää porukkaa. Lapsuudenystävät pysyvät (oletettavasti) koko elämän, heistä ei tule petollisia eikä vaivaannuttavia, ja koko elämä on ihan hyvä idea rakentaa juuri näille muutamalle ihmissuhteelle. Mihin sitä edes lähtisi?
Paitsi taistelemaan jotain Kopla-nimistä pahisryhmittymää vastaan taialla, kun maahan ilmestyy jotenkin elekronisen näköisiä vihreitä kuvioita. (En jaksa yhtään tällaista, että fantasia vaatii yleisöään muistamaan nippelitietoja jostain "Ensimmäisten tekniikasta".) Minun mielestäni jos sarjan tunnuslaulussakin jo sanotaan "lopussa me voitetaan", taistelukohtaukset olisi hyvin voinut jättää vähälle ja käsitellä senkin ajan ihmisten (ja vuohimaisten, sienimäisten ja skorpionimaisten olentojen) tunne-elämää, kampauksia ja pyöräilysortseja.
(Ja ääninäyttelijöitä. Olen jostain syystä ollut vuosia todella, todella kiinnostunut suomalaisista ääninäyttelijöistä lastensarjoissa, mutta tietoa heistä on hirveän vaikeaa kaivaa esille. Haluaisin nähdä paljon enemmän sellaisia videoita, joissa huppariin pukeutunut ihminen istuu yksin studiossa paperit käsissään ja kuulokkeet päässä ja yhtäkkiä huutaa suomeksi "woooo-ooouuu-ooooh", kun hahmo taas kerran tippuu jostain. Graduseminaarissani istui Twilight Sparkle -ponin ääni, mutta sen lähemmäs alaa en ole päässyt. Haluaisin sivuston, jossa on kaikkien kolmen suomalaisen ääninäyttelijän naamakuvia ja ääninäytteitä eri rooleista. Haluaisin vain fanittaa, mutta miksi se on tehty niin vaikeaksi! Ihan sama minulle jotkut isosti promotut alkuperäisäänet, koska ei niitä tässä talossa ikinä saa kuunnella.)
Kiltit voittaa lopussa, ihan kohta, niin kuin tuossa laulussakin sanotaan, lohduttelin kainalossa itkua tuhertavaa Tipulaista yhä tiheämmin. Ruokapöydässä onkin saanut sitten keskustella siitä, voittaako kiltit aina. Puhun niin totta kuin osaan: kyllä lasten videoissa kiltit aina voittaa, tietysti murunen. Pidän tarkasti huolen, etten painota "lasten videoissa" -kohtaa merkitsevästi.
Kommentit
Lähetä kommentti