Naomi Aldermanin kaiketi spekulatiivista fiktiota edustava romaani Voima julkaistiin jo vuonna 2016 -- ennen #metoota, mutta sentään Frozenin jälkeen. Kirjassa maailman tytöt alkavat tuntea sähköisen vyyhden solisluillaan, iskevät sillä kipeitä iskuja, oppivat hallitsemaan voimaansa ja aika pian, tietysti, ottavat maailman haltuun. Sivulla 95 ensimmäinen nainen sanoo ärsyttävälle miehelle: "Älä tuhlaa aikaani tällaiseen." Jo sivulla 121 alistettuina, karmeissa oloissa pidetyt naiset "tappavat jokaisen miehen talossa, eivätkä he tyydy vain siihen".
Maailma alkaa jakautua. Miehet alkavat pelätä ja joko alistua tai kiristellä hampaitaan netissä samalla tavalla kuin miehet kiristelevät hampaitaan netissä nytkin: "Onko siitä tytöstä valokuvaa? Tuntomerkkejä? Tietyt ihmiset voisivat auttaa sinua." Ja naiset alkavat käyttää voimaansa julkisesti, julmasti ja huvikseen.
"Länsimaissa viralliset tahot pitävät tilannetta yhä "kriisinä", kaikkine sopivine määreineen: tilanne on poikkeuksellinen, valitettava, väliaikainen." Toisaalla historiaa aletaan kirjoittaa uusiksi, miehille määrätään naispuolisia huoltajia, passit kerätään pois ja autoilu kielletään. Tilanteen muuttuminen näkyy taitavasti kuvatussa uutistoimittajien sanailussa: ensin naistoimittaja alkaa olla yhä enemmän äänessä ja itsevarmempi, sitten miestoimittajan tilalle vaihdetaan nuorempi ja harmittomampi ja epävarmempi mies. Lähinnä taputeltavaksi kameroiden edessä: "Pelkään pahoin niin, Matt. Kirsten laskee kätensä hellästi Mattin polvelle. Eivät he tietenkään puhu tuollaisista hienoista miehistä kuin sinä, mutta tällaista viestiä tosiaan levitetään joidenkin ääriliikkeiden verkkosivuilla."
Tietenkin väkivallan määrä kasvaa. Se on vähän aikaa voimaannuttavaa ja hurmaavaa: kymmenet, sadat, tuhannet naiset marssivat kaduilla ja murtautuvat minne ikinä tahtovat, vapauttavat toisiaan kaikenlaisista kahleista, ja maailma vapisee heidän edessään. Mutta jossain vaiheessa tulee piste, jossa kaikelle väkivallalle ei voi enää selittää syytä. Kyse on tuhansien vuosien aikana hautuneesta kostosta, jonka jokainen kokee omalla tavallaan.
Toistan itseäni: Mukavaa lukea dystooppinen kirja, jossa naisia ei ihan koko ajan fyysisesti rääkätä. Tässä kirjassa on kyllä aika paljon väkivaltaa, mutta kummasti sitä on näin outona ja kuvitteellisena (silmiä sulattavat sähköiskut!) helpompaa lukea lähinnä kiinnostuneesti. Varsinkaan, kun ei tarvitse samastua uhriin niin paljon. Tältä ehkä tuntuu olla mies. Ja ainahan väkivaltaan liittyy jonkinlainen oikeutuksen kokemus.
Teksti on nautittavaa, hauskaakin, ja sen on aivan erinomaisesti suomentanut Marianna Kurtto. Hidas ja silti nopea siirtymä, muutos maailmassa tulee tekstissä esiin. Naisten kasvavan vahvuuden aistii, samoin miehissä nousevan epävarmuuden ja miellyttämishalun. Silti turhaa alleviivaamista tai karnevalistista väärän kuninkaan päivää -- kas näin, hopsista heijaa, kääntyvät sukupuoliroolit!! -- ei tässä kirjassa juuri tapaa.
Ja ero fyysisessä voimassa alkaa hämmentävän helposti tuottaa eroa käytöksessä, liikkumisessa, puheenparressa. Ja myös ihmisten kuvailussa. Pakomatkalla olevaa epätoivoista miestä kuvataan kuin silmää iskien: "Hän on melkein alasti, mikä näissäkin olosuhteissa tuntuu häiritsevältä." Mielestään hyvisten puolella ollut mies vauhkoontuu -- "ympärillä on koko ajan ollut pimeydestä tuijottavia silmiä" -- eikä enää tiedä mitä tehdä. Katsoja muuttuu katseen kohteeksi, kun naiset ensin "yrittävät näyttää kauhistuneilta, mutta samaan aikaan toverillisilta ja myötätuntoisilta" ja sitten "pysyvät hiljaa ja tarkkailevat miehiä, joiden esityksessä on jotain haavoittuvaista ja epätoivoista".
Kirjassa on kehyskertomuksena epävarma, tunteellinen mieskirjailija -- hänen kirjepaperinsakin on varustettu Mieskirjailijoiden yhdistyksen tunnuksella -- anelemassa kustannustoimittajalta huomiota kirjalleen, joka "ei ole varsinaisesti historiankirjoitusta, mutta ei varsinaisesti romaanikaan" ja johon hän on liittänyt mukaan teoriaansa tukevia kuvia tuhansia vuosia vanhoista taideteoksista. Pyhää voimaäitiä kuvaavista patsaista, joiden alustana on käytetty Ipadeja! Kehyskertomus siis itse asiassa sijoittuu pitkälle tulevaisuuteen. Kustannustoimittaja tietää valta-asemansa ja sirottelee rasvaisia juttuja puolihuolimattomiin vastauskirjeisiinsä. Mieskirjailijan nimen hän jaksaa oppia kirjoittamaan oikein vasta aika monen kirjeen jälkeen. Sitten hän ehdottaa, että kirjailija julkaisisi teoksen naisen nimellä.
Maailma alkaa jakautua. Miehet alkavat pelätä ja joko alistua tai kiristellä hampaitaan netissä samalla tavalla kuin miehet kiristelevät hampaitaan netissä nytkin: "Onko siitä tytöstä valokuvaa? Tuntomerkkejä? Tietyt ihmiset voisivat auttaa sinua." Ja naiset alkavat käyttää voimaansa julkisesti, julmasti ja huvikseen.
"Länsimaissa viralliset tahot pitävät tilannetta yhä "kriisinä", kaikkine sopivine määreineen: tilanne on poikkeuksellinen, valitettava, väliaikainen." Toisaalla historiaa aletaan kirjoittaa uusiksi, miehille määrätään naispuolisia huoltajia, passit kerätään pois ja autoilu kielletään. Tilanteen muuttuminen näkyy taitavasti kuvatussa uutistoimittajien sanailussa: ensin naistoimittaja alkaa olla yhä enemmän äänessä ja itsevarmempi, sitten miestoimittajan tilalle vaihdetaan nuorempi ja harmittomampi ja epävarmempi mies. Lähinnä taputeltavaksi kameroiden edessä: "Pelkään pahoin niin, Matt. Kirsten laskee kätensä hellästi Mattin polvelle. Eivät he tietenkään puhu tuollaisista hienoista miehistä kuin sinä, mutta tällaista viestiä tosiaan levitetään joidenkin ääriliikkeiden verkkosivuilla."
Tietenkin väkivallan määrä kasvaa. Se on vähän aikaa voimaannuttavaa ja hurmaavaa: kymmenet, sadat, tuhannet naiset marssivat kaduilla ja murtautuvat minne ikinä tahtovat, vapauttavat toisiaan kaikenlaisista kahleista, ja maailma vapisee heidän edessään. Mutta jossain vaiheessa tulee piste, jossa kaikelle väkivallalle ei voi enää selittää syytä. Kyse on tuhansien vuosien aikana hautuneesta kostosta, jonka jokainen kokee omalla tavallaan.
Toistan itseäni: Mukavaa lukea dystooppinen kirja, jossa naisia ei ihan koko ajan fyysisesti rääkätä. Tässä kirjassa on kyllä aika paljon väkivaltaa, mutta kummasti sitä on näin outona ja kuvitteellisena (silmiä sulattavat sähköiskut!) helpompaa lukea lähinnä kiinnostuneesti. Varsinkaan, kun ei tarvitse samastua uhriin niin paljon. Tältä ehkä tuntuu olla mies. Ja ainahan väkivaltaan liittyy jonkinlainen oikeutuksen kokemus.
Teksti on nautittavaa, hauskaakin, ja sen on aivan erinomaisesti suomentanut Marianna Kurtto. Hidas ja silti nopea siirtymä, muutos maailmassa tulee tekstissä esiin. Naisten kasvavan vahvuuden aistii, samoin miehissä nousevan epävarmuuden ja miellyttämishalun. Silti turhaa alleviivaamista tai karnevalistista väärän kuninkaan päivää -- kas näin, hopsista heijaa, kääntyvät sukupuoliroolit!! -- ei tässä kirjassa juuri tapaa.
Ja ero fyysisessä voimassa alkaa hämmentävän helposti tuottaa eroa käytöksessä, liikkumisessa, puheenparressa. Ja myös ihmisten kuvailussa. Pakomatkalla olevaa epätoivoista miestä kuvataan kuin silmää iskien: "Hän on melkein alasti, mikä näissäkin olosuhteissa tuntuu häiritsevältä." Mielestään hyvisten puolella ollut mies vauhkoontuu -- "ympärillä on koko ajan ollut pimeydestä tuijottavia silmiä" -- eikä enää tiedä mitä tehdä. Katsoja muuttuu katseen kohteeksi, kun naiset ensin "yrittävät näyttää kauhistuneilta, mutta samaan aikaan toverillisilta ja myötätuntoisilta" ja sitten "pysyvät hiljaa ja tarkkailevat miehiä, joiden esityksessä on jotain haavoittuvaista ja epätoivoista".
Kirjassa on kehyskertomuksena epävarma, tunteellinen mieskirjailija -- hänen kirjepaperinsakin on varustettu Mieskirjailijoiden yhdistyksen tunnuksella -- anelemassa kustannustoimittajalta huomiota kirjalleen, joka "ei ole varsinaisesti historiankirjoitusta, mutta ei varsinaisesti romaanikaan" ja johon hän on liittänyt mukaan teoriaansa tukevia kuvia tuhansia vuosia vanhoista taideteoksista. Pyhää voimaäitiä kuvaavista patsaista, joiden alustana on käytetty Ipadeja! Kehyskertomus siis itse asiassa sijoittuu pitkälle tulevaisuuteen. Kustannustoimittaja tietää valta-asemansa ja sirottelee rasvaisia juttuja puolihuolimattomiin vastauskirjeisiinsä. Mieskirjailijan nimen hän jaksaa oppia kirjoittamaan oikein vasta aika monen kirjeen jälkeen. Sitten hän ehdottaa, että kirjailija julkaisisi teoksen naisen nimellä.
Kommentit
Lähetä kommentti