Vauva ja kissa kohtasivat, ja emme voi uskoa mitä sitten tapahtui! Jaa tämä kavereillesi, jos arvostat sotaveteraaneja ja alpakoita! Ultra Bra piti taas jäähyväiskeikan, ja me kaikki olimme siellä kokemassa! Tuntokuvat ovat täällä "todellisempina kuin itse todellisuus".
Aldous Huxleyn vuonna 1932 julkaistussa romaanissa Uljas uusi maailma (Brave New World, suomeksi 1944, suom. I. H. Orras) mukavuuteen tottuneet kansalaiset käyvät säännöllisesti läpi pakollisen RIK-käsittelyn, rajun intohimon korvikkeen: adrenaliiniliuosta suoraan suoneen. Kokemuksen "tarkoitus on siinä itsessään". Me nykyihmiset saamme odottaa tuota Huxleyn kirjansa esipuheessa Utopiaksi kutsumaa todellisuutta vielä reilut 500 vuotta. Onneksi meillä on somessa ja yhä useammin muuallakin mediassa näkyvät viraalit eksemplumit (lue lisää todella mielenkiintoisesta Kertomuksen vaarat -projektista). Ne ovat kertomuksia, joiden tehtävä on tarinallistaa monimutkaiset asiat yksinkertaisiksi ja tuottaa haluttuja, mieluiten poliittisesti tai kaupallisesti hyödynnettävissä olevia tunnereaktioita. (Tykkää & jaa, jos olet sitä mieltä, että NE pääsevät liian helpolla / onneksi maailmassa on vielä sinunkaltaisiasi ihmisiä / meidän pitää nyt tsempata yhdessä!)
Vanha kunnon Maslow muistuttelee taas itsestään ja tarvehierarkiasta: kaikki me tahdomme kuulua johonkin. Disney-tuotantoyhtiö on räjäyttänyt Tähtien sota -krääsän määrän ja tietää varsin hyvin, kuinka paljon rahaa aikuisiksi kasvaneilla nostalgiannälkäisillä tosifaneilla on. (Voiko lapsuuttaan sanoa kaipaavansa, jos sitä ei osta pala palalta takaisin?) Koko Helsinki on keltaisenaan sadetakkeja, koska nelikymppiset haluavat laulaa "hei hoi hauki". Meille nuoremmille Ultra Bra on valintana turvallinen kuin muumimuki -- se ei voi mennä pieleen, koska siinä ei ole mitään noloa ja henkilökohtaista. Isojen tyttöjen sukupolvikokemusten imitoiminen on meidän initiaatioriittimme.
(En minä keräile niitä muumimukejakaan. Omistan niitä silti aikuismaiset yhdeksän kappaletta. Ovathan ne kauniita ja joku ne ehkä lopuksi ostaa poiskin. Hiljattain tilasin netistä Töysän kenkätehtaan jatsarit, koska halusin olla juureva ja maadoittunut. Näin itseni niissä jatsareissa vielä 45-vuotiaana. Ostin siis sadallaviidelläkympillä silkkaa tunnetta. Ne eivät sopineet hassuihin jalkoihini yhtään, joten palautin ne.)
Uljas uusi maailma julkaistiin 1932, ja se sijoittuu vuoden 2540 Englantiin -- joskin ajanlasku alkaa Fordin T-mallin julkaisusta, ja kirjassa eletään siis vuotta 632 j. F. Huippuunsa tuotteistettu ihmislaji lisääntyy monistettuina pulloissa, perheitä ei ole, ennaltamäärääjät olouttavat jokaisen vieläpä nauttimaan elämästään oman yhteiskuntaluokkansa (alfa, beeta jne.) mukaisessa asemassa. Kukaan ei kaipaa mitään tai kärsi tai ole tyytymätön. Jostain syystä vetoketjut vaatteissa ovat erittäin suosittuja. (Vaikka ensimmäinen vetoketju kehitetiin reilusti 1800-luvun puolella, ne alkoivat toden teolla yleistyä vasta vähän ennen kirjan julkaisua.)
"Utopiassa" (joka on tietysti dystopia) ei pidetä epämukavuuksista: jos joku kokeekin epämiellyttäviä aistimuksia, saati tarvetta ajatella, hän kiiruhtaa turruttamaan nämä kokemukset somalla, jokaisen päivittäiseen elämään erottamattomasti kuuluvalla päihteellä, joka ei aiheuta krapulaa. Kirjassa yhtenä henkilönä on syntyperältään utopialainen, mutta vahinkoraskauden ja luonnollisen syntymän aiheuttaman häpeän vuoksi "villien" parissa kasvanut John, kutsumanimeltään yksinkertaisesti Villi. Hän vaatii oikeutta olla onneton ja tehdä suuria tekoja, joille on jokin mielekäs syy, esimerkiksi kaataa leijonia rakkautensa todisteeksi.
Hänelle ei käy hyvin.
Romaanin suomennos on kyllä periaatteessa erinomainen, mutta kovasti vanhentunut. Ehkä se on suurin syy sille, että tulevaisuuteen katseleminen ei oikein onnistu. En hetkeksikään voi unohtaa tuijottavani iloisen 1920-luvun heilahtelevia helmoja ja 1930-luvun reippaita yläluokkaisia ulkoilmaihmisiä.
Ja muutenkin: Puhelinsoittoon vaaditaan toiseen huoneeseen käveleminen, puhelinluettelon selaaminen ja minuttien odottelu. Yksityishelikopterit kyllä kuljettavat, mutta kattotasanteen helikopterikentälle päästäkseen täytyy turvautua hissipojan apuun. Ruoasta ei puhuta juuri mitään. Aivan kuin ihmiset eivät söisi. Tai aivan kuin syöminen ei olisi jokaisen itseään kunnioittavan nykyalfan ykkösprojekti. Tässä kirjoittaja kyllä menee pahasti metsään tulevaisuuskuvitelmissaan.
Utopiassa on myös tunnistettavia, jopa toivottavia ilmiöitä, kuten vapaampi seksuaalimoraali. Hypnopedisesti eli unenaikaisilla toistoilla opettaen on kansalaisten korviin kuiskittu tuhansia kertoja: "Jokainen kuuluu jokaiselle." Suhteet ovat hyvin vapaita, ja yksilön kokema mustasukkaisuus ei oikeuta rajoittamaan muiden elämää. Toisaalta kiintymys on sopimatonta ja kaikkinaiset perhesiteisiin viittaavat sanatkin kiellettyjä.
Nykyihmisen on vaikea käsittääkään, kuinka raflaavia tällaiset ajatukset ovat voineet aikanaan olla. Sukupuolten välisistä (mutta vain eri sukupuolten välisistä -- juuri tällaisista asioista julkaisuajankohdan huomaa) suhteista puhutaan usein ja paljon, muttei syvällisesti tai analyyttisesti.
"Villi" taas on Shakespearea siteeraava ns. tolkun ihminen, joka ei kestä kognitiivista dissonanssia. Hän kaipaa rakkautensa kohteelta kilvoittelua ja sitoutumista, mutta saa vain keveästi esitetyn seksuaalisen kutsun, jota hän pitää kaiken arvokkuuden vastakohtana. Hän nimittää naista ja rakkautensa kohdetta "julkeaksi portoksi" (impudent strumpet, tämäkin Shakespearea) ja hyökkää tämän kimppuun. Siitä ei nykyihminen oikein tykkää.
Muilta osin vuonna 2540 sukupuoliroolit eivät näyttäisi juuri muuttuneen, ja rasistiset sanat ovat tietenkin taajaan käytössä. Kiitos 1930-luku!
Utopiassa ei ole mitään yksityisyyttä, ja yksinäiset harrastukset ovat ylipäätään epäilyttäviä: kaikki tähtää yhdessä olemiseen ja tekemiseen. Tässä on jotain tuttua. Olenko ollut ravintolassa, jos ruokakuvaa ei näy Fäsbässä? Erona nykyaikaan on, etteivät ihmiset varsinaisesti silti pyöri itsensä, egoprojektinsa ja proteiininsaantinsa ympärillä, eikä kenelläkään ole transhumanistista biohakkerointirakkinetta ranteessa.
Kukaan ei kirjoita.
Vapaa-ajallaan seitsentuntisen työpäivänsä jälkeen Utopian kansalaiset urheilevat: lajit, esimerkiksi liukuporrastennis ja sähkömagneettinen golf, on kehitetty konsumerismin hengessä mahdollisimman monimutkaisten välineiden tarvetta ajatellen. Vieläpä urheiluakin suositumpaa on aistikokemusviihde, jolla luodaan "taideteoksia melkein pelkästä aistimuksesta". Viihdetuotteet, kuten tuoksu-urut (nimi kertoo kaiken) ja tuntokuvat, on valmistettu siitä "ehdottomasta vähimmäismäärästä", jolla ihmisistä saa irti halutun tunteen. Tuntokuvat ovat ilmeisesti käytännössä pornoleffoja, jotka kokija voi edistyneen teknologian avulla tuntea "todellisempana kuin itse todellisuus".
Uskomattoman pitkälle kehittynyttä teknologiaa siis käytetään pornon levittämiseen ja liskoaivotunteiden lietsomiseen porukalla. Tässäkin on jotain todella tuttua.
Taas tulee mieleen viraalit eksemplumit. Ehkä se ei ole totta mutta voisi kyllä olla! Näin nämä asiat koetaan! Ja henkilökohtainen suosikkini "ei sillä ole niin väliä menikö se just niin, kunhan juttu on hyvä".
Uljaassa uudessa maailmassa onnellisimpia ovat sopimattoman runsaan ajattelun, kriittisyyden tai yleisen vittumaisuuden takia pahamaineisille saarille karkotetut. He tosin tajuavat sen vasta jäätyään lopullisesti Utopian ulkopuolelle.
Aldous Huxleyn vuonna 1932 julkaistussa romaanissa Uljas uusi maailma (Brave New World, suomeksi 1944, suom. I. H. Orras) mukavuuteen tottuneet kansalaiset käyvät säännöllisesti läpi pakollisen RIK-käsittelyn, rajun intohimon korvikkeen: adrenaliiniliuosta suoraan suoneen. Kokemuksen "tarkoitus on siinä itsessään". Me nykyihmiset saamme odottaa tuota Huxleyn kirjansa esipuheessa Utopiaksi kutsumaa todellisuutta vielä reilut 500 vuotta. Onneksi meillä on somessa ja yhä useammin muuallakin mediassa näkyvät viraalit eksemplumit (lue lisää todella mielenkiintoisesta Kertomuksen vaarat -projektista). Ne ovat kertomuksia, joiden tehtävä on tarinallistaa monimutkaiset asiat yksinkertaisiksi ja tuottaa haluttuja, mieluiten poliittisesti tai kaupallisesti hyödynnettävissä olevia tunnereaktioita. (Tykkää & jaa, jos olet sitä mieltä, että NE pääsevät liian helpolla / onneksi maailmassa on vielä sinunkaltaisiasi ihmisiä / meidän pitää nyt tsempata yhdessä!)
Vanha kunnon Maslow muistuttelee taas itsestään ja tarvehierarkiasta: kaikki me tahdomme kuulua johonkin. Disney-tuotantoyhtiö on räjäyttänyt Tähtien sota -krääsän määrän ja tietää varsin hyvin, kuinka paljon rahaa aikuisiksi kasvaneilla nostalgiannälkäisillä tosifaneilla on. (Voiko lapsuuttaan sanoa kaipaavansa, jos sitä ei osta pala palalta takaisin?) Koko Helsinki on keltaisenaan sadetakkeja, koska nelikymppiset haluavat laulaa "hei hoi hauki". Meille nuoremmille Ultra Bra on valintana turvallinen kuin muumimuki -- se ei voi mennä pieleen, koska siinä ei ole mitään noloa ja henkilökohtaista. Isojen tyttöjen sukupolvikokemusten imitoiminen on meidän initiaatioriittimme.
(En minä keräile niitä muumimukejakaan. Omistan niitä silti aikuismaiset yhdeksän kappaletta. Ovathan ne kauniita ja joku ne ehkä lopuksi ostaa poiskin. Hiljattain tilasin netistä Töysän kenkätehtaan jatsarit, koska halusin olla juureva ja maadoittunut. Näin itseni niissä jatsareissa vielä 45-vuotiaana. Ostin siis sadallaviidelläkympillä silkkaa tunnetta. Ne eivät sopineet hassuihin jalkoihini yhtään, joten palautin ne.)
Uljas uusi maailma julkaistiin 1932, ja se sijoittuu vuoden 2540 Englantiin -- joskin ajanlasku alkaa Fordin T-mallin julkaisusta, ja kirjassa eletään siis vuotta 632 j. F. Huippuunsa tuotteistettu ihmislaji lisääntyy monistettuina pulloissa, perheitä ei ole, ennaltamäärääjät olouttavat jokaisen vieläpä nauttimaan elämästään oman yhteiskuntaluokkansa (alfa, beeta jne.) mukaisessa asemassa. Kukaan ei kaipaa mitään tai kärsi tai ole tyytymätön. Jostain syystä vetoketjut vaatteissa ovat erittäin suosittuja. (Vaikka ensimmäinen vetoketju kehitetiin reilusti 1800-luvun puolella, ne alkoivat toden teolla yleistyä vasta vähän ennen kirjan julkaisua.)
"Utopiassa" (joka on tietysti dystopia) ei pidetä epämukavuuksista: jos joku kokeekin epämiellyttäviä aistimuksia, saati tarvetta ajatella, hän kiiruhtaa turruttamaan nämä kokemukset somalla, jokaisen päivittäiseen elämään erottamattomasti kuuluvalla päihteellä, joka ei aiheuta krapulaa. Kirjassa yhtenä henkilönä on syntyperältään utopialainen, mutta vahinkoraskauden ja luonnollisen syntymän aiheuttaman häpeän vuoksi "villien" parissa kasvanut John, kutsumanimeltään yksinkertaisesti Villi. Hän vaatii oikeutta olla onneton ja tehdä suuria tekoja, joille on jokin mielekäs syy, esimerkiksi kaataa leijonia rakkautensa todisteeksi.
Hänelle ei käy hyvin.
Romaanin suomennos on kyllä periaatteessa erinomainen, mutta kovasti vanhentunut. Ehkä se on suurin syy sille, että tulevaisuuteen katseleminen ei oikein onnistu. En hetkeksikään voi unohtaa tuijottavani iloisen 1920-luvun heilahtelevia helmoja ja 1930-luvun reippaita yläluokkaisia ulkoilmaihmisiä.
Ja muutenkin: Puhelinsoittoon vaaditaan toiseen huoneeseen käveleminen, puhelinluettelon selaaminen ja minuttien odottelu. Yksityishelikopterit kyllä kuljettavat, mutta kattotasanteen helikopterikentälle päästäkseen täytyy turvautua hissipojan apuun. Ruoasta ei puhuta juuri mitään. Aivan kuin ihmiset eivät söisi. Tai aivan kuin syöminen ei olisi jokaisen itseään kunnioittavan nykyalfan ykkösprojekti. Tässä kirjoittaja kyllä menee pahasti metsään tulevaisuuskuvitelmissaan.
Utopiassa on myös tunnistettavia, jopa toivottavia ilmiöitä, kuten vapaampi seksuaalimoraali. Hypnopedisesti eli unenaikaisilla toistoilla opettaen on kansalaisten korviin kuiskittu tuhansia kertoja: "Jokainen kuuluu jokaiselle." Suhteet ovat hyvin vapaita, ja yksilön kokema mustasukkaisuus ei oikeuta rajoittamaan muiden elämää. Toisaalta kiintymys on sopimatonta ja kaikkinaiset perhesiteisiin viittaavat sanatkin kiellettyjä.
Nykyihmisen on vaikea käsittääkään, kuinka raflaavia tällaiset ajatukset ovat voineet aikanaan olla. Sukupuolten välisistä (mutta vain eri sukupuolten välisistä -- juuri tällaisista asioista julkaisuajankohdan huomaa) suhteista puhutaan usein ja paljon, muttei syvällisesti tai analyyttisesti.
"Villi" taas on Shakespearea siteeraava ns. tolkun ihminen, joka ei kestä kognitiivista dissonanssia. Hän kaipaa rakkautensa kohteelta kilvoittelua ja sitoutumista, mutta saa vain keveästi esitetyn seksuaalisen kutsun, jota hän pitää kaiken arvokkuuden vastakohtana. Hän nimittää naista ja rakkautensa kohdetta "julkeaksi portoksi" (impudent strumpet, tämäkin Shakespearea) ja hyökkää tämän kimppuun. Siitä ei nykyihminen oikein tykkää.
Muilta osin vuonna 2540 sukupuoliroolit eivät näyttäisi juuri muuttuneen, ja rasistiset sanat ovat tietenkin taajaan käytössä. Kiitos 1930-luku!
Utopiassa ei ole mitään yksityisyyttä, ja yksinäiset harrastukset ovat ylipäätään epäilyttäviä: kaikki tähtää yhdessä olemiseen ja tekemiseen. Tässä on jotain tuttua. Olenko ollut ravintolassa, jos ruokakuvaa ei näy Fäsbässä? Erona nykyaikaan on, etteivät ihmiset varsinaisesti silti pyöri itsensä, egoprojektinsa ja proteiininsaantinsa ympärillä, eikä kenelläkään ole transhumanistista biohakkerointirakkinetta ranteessa.
Kukaan ei kirjoita.
Vapaa-ajallaan seitsentuntisen työpäivänsä jälkeen Utopian kansalaiset urheilevat: lajit, esimerkiksi liukuporrastennis ja sähkömagneettinen golf, on kehitetty konsumerismin hengessä mahdollisimman monimutkaisten välineiden tarvetta ajatellen. Vieläpä urheiluakin suositumpaa on aistikokemusviihde, jolla luodaan "taideteoksia melkein pelkästä aistimuksesta". Viihdetuotteet, kuten tuoksu-urut (nimi kertoo kaiken) ja tuntokuvat, on valmistettu siitä "ehdottomasta vähimmäismäärästä", jolla ihmisistä saa irti halutun tunteen. Tuntokuvat ovat ilmeisesti käytännössä pornoleffoja, jotka kokija voi edistyneen teknologian avulla tuntea "todellisempana kuin itse todellisuus".
Uskomattoman pitkälle kehittynyttä teknologiaa siis käytetään pornon levittämiseen ja liskoaivotunteiden lietsomiseen porukalla. Tässäkin on jotain todella tuttua.
Taas tulee mieleen viraalit eksemplumit. Ehkä se ei ole totta mutta voisi kyllä olla! Näin nämä asiat koetaan! Ja henkilökohtainen suosikkini "ei sillä ole niin väliä menikö se just niin, kunhan juttu on hyvä".
Uljaassa uudessa maailmassa onnellisimpia ovat sopimattoman runsaan ajattelun, kriittisyyden tai yleisen vittumaisuuden takia pahamaineisille saarille karkotetut. He tosin tajuavat sen vasta jäätyään lopullisesti Utopian ulkopuolelle.
Englanninkielisessä internetissä onkin jo pitkään huokailtu, että Huxley oli paljon enemmän oikeassa kuin Orwell. Orwellini minäkin olen lukenut, mutta en Huxleyta. Varmaan pitäisi, kunhan taas joskus jaksaisi jotain lukea.
VastaaPoista