Olen lukenut lehtiä: melkein kymmenen vuotta vanhoja Tulvia ja uusimman Trendin. Harmittaa kaikki.
Minun pitäisi varoa tavallisia aikakauslehtiä (en tykkää sanoa naistenlehtiä, saati halveksuvasti akkainlehtiä, vaikka kaikki me tiedetään kenelle ne on suunnattu), koska saan huonoja vaikutteita ja pahan maun suuhun. Ja silti vielä tilaan niitä! Tietysti pitäisi olla kiitollinen, kun lehdissä ylipäänsä puhutaan itsensä hyväksymisestä, hyvinvoinnista ja jostain semmoisesta (ja vielä tähän aikaan vuodesta, vai seuraavassa numerossako se itserankaisukausi vasta alkaa?), mutta kun aina ne jäävät vain puheen tasolle. Tapasimme ihania ihmisiä, toivuimme syövästä ja meikkasimme korvalehdet vaihteeksi chia-siemen-lehtikaalipuurolla.
Opin tänään rakkaaltani hienon sanan "hyvesignalointi": se tarkoittaa tyhjinä heliseviä sanoja, joiden tarkoituksena on ilmaista muille, että hyvien puolella tässä ollaan. Mihinkään konkreettiseen ei vahingossakaan mennä, pelkällä sanatasolla puhutaan ympäripyöreitä arvoista ja pysähtymisistä ja ratkaisuista, mutta kantaa ei oteta ja puolia ei valita, etteivät mainostajat suutu. Haastateltuja ties-mistä-selviytyneitä tantranharrastajia ja cappuccinojaan valokuvaavia kynsinauhanrasvaajia ei tunnistaisi ihmisiksi oma äitikään. Muistakaa sitten hyvät lukijat se contouring ja seitsemän kerrosta kasvovettä (arkiaamuisin riittää 2 - 3), vaikka olettekin armollisia. Ettei ihan lähde lapasesta, tytöt, ette te halua vanhana lihavaa kaulaa.
Entäs tuo Tulva sitten. Sydäntä särkee. Kymmenen vuotta vanhat lehdet ovat paksuja, laadukkaalle paperille painettuja ja irtomyyntihinnaltaan puolet nykyisestä. Nykyään lehti ilmestyy kun jaksaa ja pienenee ja pienenee ja pienenee. Jos viitsisin, ottaisin selvää mikä sitä nykyään vaivaa. Onko jäsenyyskysymyksen vatvomiseen kyllästynyt toimituskollektiivi äänestänyt jaloillaan ja vienyt mennessään sisällön ja oikolukutaidon lisäksi kunnolliseen sivupaperiin korvamerkityt jäsenmaksunsa? Onko some vokotellut kaiken keskustelun pois printtimediasta, pitääkö paikkansa että parikymppisille lehtikirjoittelu on kaukaista ja vaikeaa ja liian vakava asia?
Tässä minäkin näköjään blogiin kirjoitan, enkä valita suoraan Tulvaan. En ole ikinä uskaltanut kirjoittaa sinne, koska ajattelen ettei minulla edes ole mitään sanottavaa ja sitten se seisoo ikuisesti painettuna kahteentuhanteen lehteen. Olen just niitä, jotka tykkäilevät Fäsbän Rennossa feministiryhmässä viesteistä, eivätkä kuitenkaan saa suutaan itse auki harkitsemattomista sanavalinnoista seuraavan joukko-ojentamisen pelossa.
Harmittaa, harmittaa kaikki.
No hei on siinä kyllä hyväänkin suuntaan muutosta. Vanhoissa Tulvissa sukupuolia oli kaksi, ja juttujen aiheet käsittelivät palkkaeroa, lasten päivähoitoa ja sellaista. Kirjoittajat olivat vitivalkoisia ja cis-hetero-mono-oletus oli se mistä lähdettiin. Queerfeminismi mainittiin ehkä kerran yhtenä jännänä poikkeuksena, melkein kuin terveystiedon kirjaa olisi lukenut. Nyky-Tulvassa sukupuolten ja seksuaalisuuksien moninaisuus on niin peruskauraa, että "aivan tavalliset naiset" ovat jo ehtineet valittaa tuntevansa olonsa ulkopuolisiksi (siitä tuli aika äkkiä sanomista takaisin). Ei-valkoisia tekijöitä näkyy lehdessä monissa eri rooleissa. Intersektionaalisuus on otettu aidosti haltuun. Itsehän minä toki solahdin, ainakin kauempaa katsottuna, siihen nolkytluvun oletuslukijan muottiinkin ihan hyvin, mutta kyllä nykymuodossaan tämä lehti on sivistävämpi ja eettisempi, joskin vähän turhankin ärhäkkä välillä. Täytyyhän sen sitä ollakin toisaalta.
Mutta Tiitu Takalon sarjis ja Simone F:n kysymys-vastauspalsta ovat kyllä kadonneet.
Minun pitäisi varoa tavallisia aikakauslehtiä (en tykkää sanoa naistenlehtiä, saati halveksuvasti akkainlehtiä, vaikka kaikki me tiedetään kenelle ne on suunnattu), koska saan huonoja vaikutteita ja pahan maun suuhun. Ja silti vielä tilaan niitä! Tietysti pitäisi olla kiitollinen, kun lehdissä ylipäänsä puhutaan itsensä hyväksymisestä, hyvinvoinnista ja jostain semmoisesta (ja vielä tähän aikaan vuodesta, vai seuraavassa numerossako se itserankaisukausi vasta alkaa?), mutta kun aina ne jäävät vain puheen tasolle. Tapasimme ihania ihmisiä, toivuimme syövästä ja meikkasimme korvalehdet vaihteeksi chia-siemen-lehtikaalipuurolla.
Opin tänään rakkaaltani hienon sanan "hyvesignalointi": se tarkoittaa tyhjinä heliseviä sanoja, joiden tarkoituksena on ilmaista muille, että hyvien puolella tässä ollaan. Mihinkään konkreettiseen ei vahingossakaan mennä, pelkällä sanatasolla puhutaan ympäripyöreitä arvoista ja pysähtymisistä ja ratkaisuista, mutta kantaa ei oteta ja puolia ei valita, etteivät mainostajat suutu. Haastateltuja ties-mistä-selviytyneitä tantranharrastajia ja cappuccinojaan valokuvaavia kynsinauhanrasvaajia ei tunnistaisi ihmisiksi oma äitikään. Muistakaa sitten hyvät lukijat se contouring ja seitsemän kerrosta kasvovettä (arkiaamuisin riittää 2 - 3), vaikka olettekin armollisia. Ettei ihan lähde lapasesta, tytöt, ette te halua vanhana lihavaa kaulaa.
Entäs tuo Tulva sitten. Sydäntä särkee. Kymmenen vuotta vanhat lehdet ovat paksuja, laadukkaalle paperille painettuja ja irtomyyntihinnaltaan puolet nykyisestä. Nykyään lehti ilmestyy kun jaksaa ja pienenee ja pienenee ja pienenee. Jos viitsisin, ottaisin selvää mikä sitä nykyään vaivaa. Onko jäsenyyskysymyksen vatvomiseen kyllästynyt toimituskollektiivi äänestänyt jaloillaan ja vienyt mennessään sisällön ja oikolukutaidon lisäksi kunnolliseen sivupaperiin korvamerkityt jäsenmaksunsa? Onko some vokotellut kaiken keskustelun pois printtimediasta, pitääkö paikkansa että parikymppisille lehtikirjoittelu on kaukaista ja vaikeaa ja liian vakava asia?
Tässä minäkin näköjään blogiin kirjoitan, enkä valita suoraan Tulvaan. En ole ikinä uskaltanut kirjoittaa sinne, koska ajattelen ettei minulla edes ole mitään sanottavaa ja sitten se seisoo ikuisesti painettuna kahteentuhanteen lehteen. Olen just niitä, jotka tykkäilevät Fäsbän Rennossa feministiryhmässä viesteistä, eivätkä kuitenkaan saa suutaan itse auki harkitsemattomista sanavalinnoista seuraavan joukko-ojentamisen pelossa.
Harmittaa, harmittaa kaikki.
No hei on siinä kyllä hyväänkin suuntaan muutosta. Vanhoissa Tulvissa sukupuolia oli kaksi, ja juttujen aiheet käsittelivät palkkaeroa, lasten päivähoitoa ja sellaista. Kirjoittajat olivat vitivalkoisia ja cis-hetero-mono-oletus oli se mistä lähdettiin. Queerfeminismi mainittiin ehkä kerran yhtenä jännänä poikkeuksena, melkein kuin terveystiedon kirjaa olisi lukenut. Nyky-Tulvassa sukupuolten ja seksuaalisuuksien moninaisuus on niin peruskauraa, että "aivan tavalliset naiset" ovat jo ehtineet valittaa tuntevansa olonsa ulkopuolisiksi (siitä tuli aika äkkiä sanomista takaisin). Ei-valkoisia tekijöitä näkyy lehdessä monissa eri rooleissa. Intersektionaalisuus on otettu aidosti haltuun. Itsehän minä toki solahdin, ainakin kauempaa katsottuna, siihen nolkytluvun oletuslukijan muottiinkin ihan hyvin, mutta kyllä nykymuodossaan tämä lehti on sivistävämpi ja eettisempi, joskin vähän turhankin ärhäkkä välillä. Täytyyhän sen sitä ollakin toisaalta.
Mutta Tiitu Takalon sarjis ja Simone F:n kysymys-vastauspalsta ovat kyllä kadonneet.
Kommentit
Lähetä kommentti