Tähän aikaan vuodesta metsä alkaa huudella, motivoida maireasti kuin nelivuotiaan äiti: Miksi kävellä viitoitetulla tiellä, kun tännekin voisi tulla? Ihan vähän tasapainotella bussipysäkin reunakivellä? Jaaaaaaa nyt kun olet siinä, haluaisin esitellä sinulle tämän hienon keltaisen jäkälän tässä jonkun-ehkä-haavan-rungolla. Vettä tirskuvassa metsänpohjassa kannon alla (suo anteeksi nämä koirankakat ja neulat) on kolo, josta lähtee tunneli, mitä luulet, kenenhän se on? Kiinnostaisiko? Tykkäätkö peipposistani?
Jos talviulkoilu on sitä, että pyritään sisätiloista sisätiloihin sivuille vilkuilematta ja koko ajan kärsien, on yksinäinen kevätulkoilu minulle jopa innostavampaa kuin kirpparilla vaeltaminen. Toki koska kulkemisellani on aina oltava näennäinen tavoite, minä keräilen oksia marsuille. Juuri oikeanlaisia, putkiremonttipihojen tärveltyneiden puiden vaaaaaltavia oksia, joissa on marsuja houkuttelevia silmuja todistamassa tuoreutta (yksi umpilaho eeppinen latva riitti). Niitä raahailen onnellisena kotiin portaita pitkin, koska hissiin ei mahdu.
Metsässä kaikki on nimetty -- joku biologi on keksinyt varmaan jokaiselle eliölle ja ilmiölle nimen. Ja arvatkaa mitä? Metsää ei kiinnosta.
---------
Holly Bournen tuoreessa romaanissa Katsokaa miten onnellinen olen päähenkilö, Tori, kärsii 25-vuotiaana valmistuneesta, sementoidusta ja julkaistusta tarinastaan. Hän on löytänyt itsensä ja täydellisen kumppanin, kirjoittanut siitä yhden selfhelp-oppaan ja kiertänyt siitä lähtien maailmalla luennoimassa yhä nuoremmille somefaneilleen siitä, miten hienosti kaikki on nyt. Paitsi ettei tietenkään ole, ja sitähän ei voi näyttää, koska tarinan onnellinen loppu tuli jo.
Ja sitten katsoin Areenasta kauhean hyvän kymmenosaisen sarjan Aikuiset, jossa 2010-luvun parikymppiset, eniten päähenkilö Oona, kamppailevat 2010-luvun ja parikymppisyyden kanssa. Mitä valita, kun on niin hirveästi valittavaa? Ja ennen kaikkea: miten sementoida tämän viikon valintansa ja tunteensa identiteetiksi, joka on lopullinen ja pysyvä, ja tiedottaa siitä kaikille ja keksiä sille pitkä nimi ja kirjainlyhenne ja keräillä näitä kirjainlyhenteitä nauhaan kuin Nomination-koruja ja kantaa niitä näkyvästi mukanaan ja vertailla toisten samanlaisiin koruihin? Tatuoida horoskooppinsa ja Myers-Briggsinsä ja ruokavalionsa ja suosikkiasentonsa niskaansa ja valokuvata se niska (selfie-keppi on ehkä kätevä) Tinderiin?
Torin ja Oonan pitäisi selvästi lukea Mark Mansonin Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan (lainaan sitä jo toistamiseen tässä blogissa, koska nyt vain kannattaa): "Mitä kapeamman ja harvinaisemman identiteetin itselleen valitsee, sitä uhkaavammalta kaikki vaikuttaa. Itseään kannattaakin määritellä mahdollisimman yksinkertaisilla ja yleisillä luonnehdinnoilla."
Antti Holma muka-setäili podcastissaan siitä, että HLBTIQjne.-liike ei taistellut siksi, että ihmiset voisivat luokitella itseään lisää, vaan siksi ettei lokeroita ja internetin myötä yleistynyttä "nimilappujen paljoutta" tarvittaisi: "Nuoriso kampanjoi tosi voimakkaasti nykysin tämmösten luokittelujen puolesta. -- Iso kysymys mulle näin setänä on se, että mitä kaikkee omasta persoonasta ja elämästä ja mielenkiinnonkohteista pitää nimetä identiteetiks. -- Et eikö nää oo vähän sellasia asioita että näitä vois niinku selvitellä ajan mittaan sen sijaan että ne pitäis heti lyödä tiskiin."
Kolmikymppisyys hahmottuu minulle tekemisen ja tuntemisen kautta, ei olemisen ja nimeämisen, kuten parikymppisyys. Menen metsään, koska metsää ei kiinnosta, olenko uraäiti vai kuraäiti ja entti vai nentti ja onko minulla "tällä hetkellä vakituinen tyttöystävä" vai aviomies.
Ensi viikolla, arvaan, saan useita kertoja esittäytyä ja "kertoa tiimille jotain itsestäni". Ehkä näin: "Luen, kirjoitan, kompostoin, jumppaan."
Jos talviulkoilu on sitä, että pyritään sisätiloista sisätiloihin sivuille vilkuilematta ja koko ajan kärsien, on yksinäinen kevätulkoilu minulle jopa innostavampaa kuin kirpparilla vaeltaminen. Toki koska kulkemisellani on aina oltava näennäinen tavoite, minä keräilen oksia marsuille. Juuri oikeanlaisia, putkiremonttipihojen tärveltyneiden puiden vaaaaaltavia oksia, joissa on marsuja houkuttelevia silmuja todistamassa tuoreutta (yksi umpilaho eeppinen latva riitti). Niitä raahailen onnellisena kotiin portaita pitkin, koska hissiin ei mahdu.
Metsässä kaikki on nimetty -- joku biologi on keksinyt varmaan jokaiselle eliölle ja ilmiölle nimen. Ja arvatkaa mitä? Metsää ei kiinnosta.
---------
Holly Bournen tuoreessa romaanissa Katsokaa miten onnellinen olen päähenkilö, Tori, kärsii 25-vuotiaana valmistuneesta, sementoidusta ja julkaistusta tarinastaan. Hän on löytänyt itsensä ja täydellisen kumppanin, kirjoittanut siitä yhden selfhelp-oppaan ja kiertänyt siitä lähtien maailmalla luennoimassa yhä nuoremmille somefaneilleen siitä, miten hienosti kaikki on nyt. Paitsi ettei tietenkään ole, ja sitähän ei voi näyttää, koska tarinan onnellinen loppu tuli jo.
Ja sitten katsoin Areenasta kauhean hyvän kymmenosaisen sarjan Aikuiset, jossa 2010-luvun parikymppiset, eniten päähenkilö Oona, kamppailevat 2010-luvun ja parikymppisyyden kanssa. Mitä valita, kun on niin hirveästi valittavaa? Ja ennen kaikkea: miten sementoida tämän viikon valintansa ja tunteensa identiteetiksi, joka on lopullinen ja pysyvä, ja tiedottaa siitä kaikille ja keksiä sille pitkä nimi ja kirjainlyhenne ja keräillä näitä kirjainlyhenteitä nauhaan kuin Nomination-koruja ja kantaa niitä näkyvästi mukanaan ja vertailla toisten samanlaisiin koruihin? Tatuoida horoskooppinsa ja Myers-Briggsinsä ja ruokavalionsa ja suosikkiasentonsa niskaansa ja valokuvata se niska (selfie-keppi on ehkä kätevä) Tinderiin?
Torin ja Oonan pitäisi selvästi lukea Mark Mansonin Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan (lainaan sitä jo toistamiseen tässä blogissa, koska nyt vain kannattaa): "Mitä kapeamman ja harvinaisemman identiteetin itselleen valitsee, sitä uhkaavammalta kaikki vaikuttaa. Itseään kannattaakin määritellä mahdollisimman yksinkertaisilla ja yleisillä luonnehdinnoilla."
Antti Holma muka-setäili podcastissaan siitä, että HLBTIQjne.-liike ei taistellut siksi, että ihmiset voisivat luokitella itseään lisää, vaan siksi ettei lokeroita ja internetin myötä yleistynyttä "nimilappujen paljoutta" tarvittaisi: "Nuoriso kampanjoi tosi voimakkaasti nykysin tämmösten luokittelujen puolesta. -- Iso kysymys mulle näin setänä on se, että mitä kaikkee omasta persoonasta ja elämästä ja mielenkiinnonkohteista pitää nimetä identiteetiks. -- Et eikö nää oo vähän sellasia asioita että näitä vois niinku selvitellä ajan mittaan sen sijaan että ne pitäis heti lyödä tiskiin."
Kolmikymppisyys hahmottuu minulle tekemisen ja tuntemisen kautta, ei olemisen ja nimeämisen, kuten parikymppisyys. Menen metsään, koska metsää ei kiinnosta, olenko uraäiti vai kuraäiti ja entti vai nentti ja onko minulla "tällä hetkellä vakituinen tyttöystävä" vai aviomies.
Ensi viikolla, arvaan, saan useita kertoja esittäytyä ja "kertoa tiimille jotain itsestäni". Ehkä näin: "Luen, kirjoitan, kompostoin, jumppaan."
Kommentit
Lähetä kommentti