Sain työtarjouksen. Tehtävä on määräaikainen, toisin kuin nykyiseni, ja tulevaisuus on siis ehdottoman avoin. Vielä pari päivää olen vanhan sähköpostiallekirjoitukseni vankina liminaalitilassa, ei-paikassa, "jossa kulttuuristen kategorioiden normatiivisuus on ikään kuin lakkautettu". Tässä kynnyksellä seistessäni olen "statukseton, mahdollinen uhri esimerkiksi pahoille hengille tai kateille ajatuksille", kuten sanotaan kirjassa Kotvimisen vallankumous. Samalla olen kahdessa paikassa yhtä aikaa, perehdytän seuraajiani, jään jo palavereista sivuun ja pidän kaikki pallot ilmassa -- koska muuten voi seurata siltojen polttamista ja maitojunalla palaamista ja mitä näitä kaiken kiusallisuutta korostavia kielikuvia nyt on.
Perinteisesti kahden tilan raja on käsitetty vaarallisena. Yhteisölle on ollut tärkeää merkitä se rituaalein, niin kuin nyt esimerkiksi häitä ja läksiäisiä oikeaoppisesti viettämällä. Itkuvirret, eskariruusut ja baby showerit ovat saattaneet yksilön turvallisesti kulloisenakin aikana sosiaalisesti merkityksellisenä pidetyn rajaviivan toiselle puolelle. Maaksi sinun pitää jälleen tulla.
Kävin pari päivää sitten hautajaisissa. Enkä todellakaan ilmoittanut ruokavaliostani etukäteen, koska se olisi tuntunut sakraalin rikkomiselta profaanilla, yksilön asettamiselta yhteisön edelle. Siitä huolimatta, että mainittu ruokavalio sinänsä pohjautuu nimenomaan yhteisön ja sakraalin tunnustamiselle ja itsekkyyden välttämiselle.
On tähän liminaalitilaan houkuttavaakin jäädä. Rajalla sitä irrottelee valokuvia sermistä, hävittää päättäväisesti muistilappukirjeitä, tuntee tarvetta auttaa ja olla hyödyllinen viimeisiä kertoja ja jättää edes melkein kaikille hyvä maku suuhun. Mutta voiko unenomaiseen tunnelmaan unohtua? Voiko takaisin kääntyä? Voiko käydä niin, että (hyvin pian) palatessa vastaan ei juoksekaan ketään?
Viime aikoina vastaan on tullut paljon ajatuksia luovan työn tekemisestä. Aika usein taiteilijat ovat olleet vihaisia: Antti Nylénin "monologiksi" alaotsikoidussa Häviössä ja Antti Holman Auta Antti -podcastissa sekä Saara Turusen Image-haastattelussa viime vuodelta on kaikissa kuulunut loukkaantunut ääni. Taiteilija ei pidä siitä, että häneltä pyydetään nopeaa viihdettä, yhden markan nokkeluuksia ja autofiktiivisiä paljastuksia, koska hän tietää voivansa antaa niin paljon enemmän. Lisäksi hän joutuu tekemään työtään ainaisessa rahapulassa ja alituisen häpeän ja häpeän pelon alla ja tästä kaikesta raivoissaan. Miki Liukkonenkin avautuu tuoreessa sunnuntai-Hesarissa mielenterveytensä hajoamisesta. Ja yleisö, vähintään kuviteltu yleisö, se vain odottaa lisää ja tasalaatuista. Taiteilijuus velvoittaa, mutta oikeuttaako se mihinkään?
Kotvimisen vallankumouksessa käsitellään monelta kantilta -- ja paljon vähemmän viihteellisesti kuin saattaisi kuvitella -- töiden näennäisen hyödytöntä tauottamista ja sluibailua, joka lopulta kuitenkin vie henkistä prosessia eteenpäin. Etenkin luovilla ja itsenäistä työskentelyä vaativilla aloilla, joilla työn tuloksia ja etenemistä on vaikeaa mittaroida, tätä kotvimista tapahtuu paljon. Taiteilijat ja tutkijat ovat aina töissä eivätkä silti tunnetusti ikinä tee mitään, vaan kotvivat niin että soi. Jopa niin paljon, että kirjan mukaan muuan apurahojen hakusivusto kaatui kävijäryntäyksen voimasta viimeisenä hakupäivänä. Koska juuri kukaan ei ollut toimittanut hakemustaan hyvissä ajoin...
Huomasin jo opiskeluaikoina hanttihommia ärsyttäviin kellonaikoihin tehdessäni, että keho kotvii, kun kotvituttaa, esimerkiksi nukkumalla pommiin. Tänään keho ja aivot ovat olleet ihan tukossa kirjanluku-univelan ja pilvisen päivän takia, joten olen kotvinut urakalla: opettanut Tipulaiselle kenkälusikan käyttöä aamukiireessä, kertonut Herra Miehelle pahasta unestani seikkaperäisesti sen sijaan että olisin juossut bussipysäkille, juoruillut ja tarjoillut rommipalloja toimistolla.
Ja kun aioin lukea Kotvimisen vallankumousta loppuun, katsoinkin Kukkasen kanssa, kun lippistä väärinpäin pitävät isot pojat heittelevät esineitä.
Perinteisesti kahden tilan raja on käsitetty vaarallisena. Yhteisölle on ollut tärkeää merkitä se rituaalein, niin kuin nyt esimerkiksi häitä ja läksiäisiä oikeaoppisesti viettämällä. Itkuvirret, eskariruusut ja baby showerit ovat saattaneet yksilön turvallisesti kulloisenakin aikana sosiaalisesti merkityksellisenä pidetyn rajaviivan toiselle puolelle. Maaksi sinun pitää jälleen tulla.
Kävin pari päivää sitten hautajaisissa. Enkä todellakaan ilmoittanut ruokavaliostani etukäteen, koska se olisi tuntunut sakraalin rikkomiselta profaanilla, yksilön asettamiselta yhteisön edelle. Siitä huolimatta, että mainittu ruokavalio sinänsä pohjautuu nimenomaan yhteisön ja sakraalin tunnustamiselle ja itsekkyyden välttämiselle.
On tähän liminaalitilaan houkuttavaakin jäädä. Rajalla sitä irrottelee valokuvia sermistä, hävittää päättäväisesti muistilappukirjeitä, tuntee tarvetta auttaa ja olla hyödyllinen viimeisiä kertoja ja jättää edes melkein kaikille hyvä maku suuhun. Mutta voiko unenomaiseen tunnelmaan unohtua? Voiko takaisin kääntyä? Voiko käydä niin, että (hyvin pian) palatessa vastaan ei juoksekaan ketään?
Viime aikoina vastaan on tullut paljon ajatuksia luovan työn tekemisestä. Aika usein taiteilijat ovat olleet vihaisia: Antti Nylénin "monologiksi" alaotsikoidussa Häviössä ja Antti Holman Auta Antti -podcastissa sekä Saara Turusen Image-haastattelussa viime vuodelta on kaikissa kuulunut loukkaantunut ääni. Taiteilija ei pidä siitä, että häneltä pyydetään nopeaa viihdettä, yhden markan nokkeluuksia ja autofiktiivisiä paljastuksia, koska hän tietää voivansa antaa niin paljon enemmän. Lisäksi hän joutuu tekemään työtään ainaisessa rahapulassa ja alituisen häpeän ja häpeän pelon alla ja tästä kaikesta raivoissaan. Miki Liukkonenkin avautuu tuoreessa sunnuntai-Hesarissa mielenterveytensä hajoamisesta. Ja yleisö, vähintään kuviteltu yleisö, se vain odottaa lisää ja tasalaatuista. Taiteilijuus velvoittaa, mutta oikeuttaako se mihinkään?
Kotvimisen vallankumouksessa käsitellään monelta kantilta -- ja paljon vähemmän viihteellisesti kuin saattaisi kuvitella -- töiden näennäisen hyödytöntä tauottamista ja sluibailua, joka lopulta kuitenkin vie henkistä prosessia eteenpäin. Etenkin luovilla ja itsenäistä työskentelyä vaativilla aloilla, joilla työn tuloksia ja etenemistä on vaikeaa mittaroida, tätä kotvimista tapahtuu paljon. Taiteilijat ja tutkijat ovat aina töissä eivätkä silti tunnetusti ikinä tee mitään, vaan kotvivat niin että soi. Jopa niin paljon, että kirjan mukaan muuan apurahojen hakusivusto kaatui kävijäryntäyksen voimasta viimeisenä hakupäivänä. Koska juuri kukaan ei ollut toimittanut hakemustaan hyvissä ajoin...
Huomasin jo opiskeluaikoina hanttihommia ärsyttäviin kellonaikoihin tehdessäni, että keho kotvii, kun kotvituttaa, esimerkiksi nukkumalla pommiin. Tänään keho ja aivot ovat olleet ihan tukossa kirjanluku-univelan ja pilvisen päivän takia, joten olen kotvinut urakalla: opettanut Tipulaiselle kenkälusikan käyttöä aamukiireessä, kertonut Herra Miehelle pahasta unestani seikkaperäisesti sen sijaan että olisin juossut bussipysäkille, juoruillut ja tarjoillut rommipalloja toimistolla.
Ja kun aioin lukea Kotvimisen vallankumousta loppuun, katsoinkin Kukkasen kanssa, kun lippistä väärinpäin pitävät isot pojat heittelevät esineitä.
Kommentit
Lähetä kommentti