Kun kädessä on voimapihdit, kaikki ympärillä oleva alkaa nopeasti muistuttaa kuivaa oksaa.
Pääsin tekemään sitä, missä olen parhaimmillani: rikkomaan nopeasti ja paljon. Minusta ei ehkä tule koskaan bonsaiharrastajaa tai origamistia, mutta maansiirtokoneeksi voisin kehittyä kovettamalla yksinkertaista sydäntäni vielä hiukan. Anoppi kutsui puutarhatalkoisiin ja ihasteli tehoani: työnä oli "pois kaikki, mitä hyötyä pensaista muka on" ja vähän haravointia päälle. Ei lajikkeiden tunnistamista ja varomista ja oikeanlaista käsittelyä -- paskaksi vaan kaikki mikä ei ole omaa.
Sain tehokkaat voimapihdit, tai mikä uuden sukupolven puutarhasaksi se olikaan, sekä aivan valtavan haravan. Työssä ajatus lensi, oli aikaa listata elämäni virheitä ja kaikkea sitä kaunista ja tärkeää ja ennen kaikkea toisille kuuluvaa, mitä olen rikkonut ja hävittänyt silloin, kun en ole nähnyt, missä menee pakollisen ja kielletyn dekonstruointitoiminnan välinen terävä raja. Kun minua on pyydetty raivaamaan, tai ainakin sallittu se. Kun halusin auttaa, olla tehokas ja saada aikaan jotain uutta. Kun luulin, että "löysät pois" olisi hyvä metodi ja alta voisi löytyä jotain hyödyllistä ja kaunista.
Se sotkuisen ja pelottavan kämppiksen matto, jonka heitin yhteistä asuntoa siivotessani roskiin ja joka olikin valtavan tärkeä. Ne poistamani paskat ja epäluotettavat sanastot, joita joku töissä kuitenkin kaipasi ja jotka pitkin hampain kaivoin takaisin käyttöön. Ne vanhentuneet käsitteet, jotka toisessa työpaikassa korvasin tekstiin uusilla, kunnes sain huutoa ja epiteetin "vaarallisen luova", minkä jälkeen hikisesti muutin ne takaisin. Joku kuittinippu, jonkun paita. "Oletko muuten nähnyt sitä mun...?" Kaikki ne päätökset, joita kukaan ei tee, mutta joita minäkään en sitten kuulemma osannut tehdä oikein.
Tälläkin kertaa säästin yhden mahdollisesti villiviinin (katsokaa tätä lajintunnistustani) ja panin matalaksi yhden ruusupuskan, kun olisi pitänyt tehdä toisinpäin. No, luonto korjaa, lohdutti anoppi huolettomasti. Kun on hyvä mieli, ajattelen neljän tunnin työtäni ja kaikkea hyvää, mitä sain aikaan. Synkällä mielellä ollessani ajattelen juuri sen yksilöllisen, ihmeellisen ruusupensaan kaikkia viittä hentoa oksaa, jotka eivät ehkä koskaan, koskaan kasva enää takaisin.
Pääsin tekemään sitä, missä olen parhaimmillani: rikkomaan nopeasti ja paljon. Minusta ei ehkä tule koskaan bonsaiharrastajaa tai origamistia, mutta maansiirtokoneeksi voisin kehittyä kovettamalla yksinkertaista sydäntäni vielä hiukan. Anoppi kutsui puutarhatalkoisiin ja ihasteli tehoani: työnä oli "pois kaikki, mitä hyötyä pensaista muka on" ja vähän haravointia päälle. Ei lajikkeiden tunnistamista ja varomista ja oikeanlaista käsittelyä -- paskaksi vaan kaikki mikä ei ole omaa.
Sain tehokkaat voimapihdit, tai mikä uuden sukupolven puutarhasaksi se olikaan, sekä aivan valtavan haravan. Työssä ajatus lensi, oli aikaa listata elämäni virheitä ja kaikkea sitä kaunista ja tärkeää ja ennen kaikkea toisille kuuluvaa, mitä olen rikkonut ja hävittänyt silloin, kun en ole nähnyt, missä menee pakollisen ja kielletyn dekonstruointitoiminnan välinen terävä raja. Kun minua on pyydetty raivaamaan, tai ainakin sallittu se. Kun halusin auttaa, olla tehokas ja saada aikaan jotain uutta. Kun luulin, että "löysät pois" olisi hyvä metodi ja alta voisi löytyä jotain hyödyllistä ja kaunista.
Se sotkuisen ja pelottavan kämppiksen matto, jonka heitin yhteistä asuntoa siivotessani roskiin ja joka olikin valtavan tärkeä. Ne poistamani paskat ja epäluotettavat sanastot, joita joku töissä kuitenkin kaipasi ja jotka pitkin hampain kaivoin takaisin käyttöön. Ne vanhentuneet käsitteet, jotka toisessa työpaikassa korvasin tekstiin uusilla, kunnes sain huutoa ja epiteetin "vaarallisen luova", minkä jälkeen hikisesti muutin ne takaisin. Joku kuittinippu, jonkun paita. "Oletko muuten nähnyt sitä mun...?" Kaikki ne päätökset, joita kukaan ei tee, mutta joita minäkään en sitten kuulemma osannut tehdä oikein.
Tälläkin kertaa säästin yhden mahdollisesti villiviinin (katsokaa tätä lajintunnistustani) ja panin matalaksi yhden ruusupuskan, kun olisi pitänyt tehdä toisinpäin. No, luonto korjaa, lohdutti anoppi huolettomasti. Kun on hyvä mieli, ajattelen neljän tunnin työtäni ja kaikkea hyvää, mitä sain aikaan. Synkällä mielellä ollessani ajattelen juuri sen yksilöllisen, ihmeellisen ruusupensaan kaikkia viittä hentoa oksaa, jotka eivät ehkä koskaan, koskaan kasva enää takaisin.
Kommentit
Lähetä kommentti