Veganismi ei ikinä kaduta (koska oikeasti Fazerin sininen maistuukin happamalta lehmänmaidolta eikä esim. kaikista synneistä houkuttelevimmalta). Autottoman perheen lapset ovat reippaita kävelijöitä, sampoottomuus pitää hiukset puhtaina. Rakkaus ei käyttämällä kulu. Kaikilla on mahdollista olla aina juuri sopivan hyvä mieli.
Onnellisuusmuuri on käsite, jonka opin tänään lukemalla. Se tarkoittaa suunnilleen, että jos jokin kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, juuri näin luultavasti on asian laita, ja asianosaiset lähinnä haluavat kiivaasti säilyttää kasvonsa. En tiennyt että sille on sana, mutta kaikellehan on nykyään sana, kiitos kolmen kovan iin: intersektionaalisen feminismin, identiteettipolitiikan ja internetin.
Itse valittuun elämäntapaan liittyvät vaikeudet -- etenkin ne, jotka ulkopuoliset ovat koko ajan tienneet ja myös muutamaan kertaan maininneet -- tekee mieli pitää piilossa. Ruvetkaa tekin kantoliinailemaan, en olisi halunnutkaan valita vapaasti ulkovaatteitani enkä kulkea ilmaisia bussimatkoja! Ei ole hiki, tuska ja vitutus! Ei huuda lapsi korvaan! Lisäksi kiintymyssuh- hei, älkää menkö vielä!
Imagessa oli juttu "heterohkoista" miehistä. (Joskaan se ei nyt ole olennaista, vaan se, että) eräs haastateltu sanoi jotain tuoretta: hän haluaisi siirtää identiteetin takaisin yksityisen puolelle, siis erilleen julkisesta keskustelusta, poispäin identiteettipolitiikasta ja sosiaalisesta (katsokaa tätä akateemista tapaani käyttää adjektiiveja kuin ne olisivat substantiiveja). Minun näkökulmastani ja tämäniltaiseen ajatukseen sovellettuna tämä tarkoittaisi sitä, että jos tarvitsisi poseerata ihanteidensa mallinukkena vähemmän, olisi voimia elää enemmän.
Ja siinä seurassa, jossa haluaa. Ei täytyisi sietää kulloisenkin viiteryhmän rasittavia tyyppejä ja pakollisia yhteenkuuluvuusmaneereja vain siksi, että kaikki ryhmässä käyttävät samanlaisia marginaalihärpättimiä kuin itse tai hyvesignaloivat samoilla tyhjillä sanoilla. Ja pelkäävät kuollakseen jäävänsä kiinni päinvastaisesta. Kuka kuuluu meidän ryhmään eniten! Minä!
2010-lukulainen nuorten aikuisten identiteettipolitiikka pakottaa valitsemaan nopeasti puolensa ja sitten sementoimaan elämänvalintansa somessa (missäpä muuallakaan saisi samanlaista illuusiota herpaantumattomasta huomiosta?), missä jokaista harha-askelta valvotaan ja joko omien tai vieraiden toimesta ruoditaan. Olisi kiusallista olla teini tänä aikana ja kokeilla ensin olla seurakuntanuori ja sitten punkkari, koska some ei unohda. (Harkitsin teininä yhden illan hoppariksi alkamista, aivan kuten viime vuosina olen salaa viehättynyt steampunk-estetiikasta. Hylkäsin molemmat, koska "kaveritkin sanois kuitenkin että ethän sä ole tuollainen". Eikä silloin nettiä suunnilleen edes ollut.)
Oikeastihan ihmisryhmät ovat yleensä liian isoja. Netissä yhteen kerääntyneet joukot käsittävät aina enemmän ihmisiä kuin luulisi, ja vain pinnallinen ymmärrys vallitsee, vaikka kaikki olisivat näyttöjensä valaisemina öinä toivoneet muuta. Keskustelussa tulee jatkuvasti vaikeuksia, koska yhteys osoittautuu falskiksi ja molemmin puolin kuvitelluksi. Ennen pitkää sitä sitten ymmärtää pitää suunsa kiinni.
Jos menee kirjatapahtumaan, siellä olisi muuten kivaa mutta siellä on ihmisiä. Niihin ei oikeastaan kannata mennä.
Täytyisi siis ymmärtää pitää erillään asiat ja ihmiset. Jos asiat kiinnostavat, voisi vain mennä reilusti niiden asioiden äärelle ja rajoittaa ihmiskontaktit minimiin. Kuka sanoo, että elokuviinkaan pitäisi ottaa joku mukaan? Ihmiskontaktinsa voi valikoida olemassa olevasta varastosta loppuiäkseen. Vähemmän, hitaammin, paremmin. Jos kaksi ihmistä huomioitavana yhtä aikaa on liikaa vaadittu samoilla aivoilla, niin olkoon sitten yksi kerrallaan. (Toimii lasten kanssa varsinkin.) Yleensä mitkään juhlatkaan, saati nettiporukoiden kokoontumiset, eivät ole nykyään niin hyviä, että menemättä jättäminen varsinaisesti kaduttaisi.
Pitänee ottaa vakavasti sellainen vähän unohduksiin painunut näkemys sivistyksestä: laaja-alaisuus, harkitseminen ja ihmisenä kehittyminen. Ystäväpiirin sallivuus ja heterogeenisyys. Tokihan somekupla (ei niin että tykkäisin tuosta käsitteestä, en kyllä enää muista millä perusteella joku sitä ansiokkaasti vastusti) helpottaa kosmisen yksinäisyyden tuntua väliaikaisesti, kun vihdoinkin löytää jotain omaa, jonkin heimon. Paikan, jossa samanmielisyys yhdessä asiassa vaikuttaa pettävästi samanlaisuudelta.
Mutta ei sinne asumaan voi jäädä.
Onnellisuusmuuri on käsite, jonka opin tänään lukemalla. Se tarkoittaa suunnilleen, että jos jokin kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, juuri näin luultavasti on asian laita, ja asianosaiset lähinnä haluavat kiivaasti säilyttää kasvonsa. En tiennyt että sille on sana, mutta kaikellehan on nykyään sana, kiitos kolmen kovan iin: intersektionaalisen feminismin, identiteettipolitiikan ja internetin.
Itse valittuun elämäntapaan liittyvät vaikeudet -- etenkin ne, jotka ulkopuoliset ovat koko ajan tienneet ja myös muutamaan kertaan maininneet -- tekee mieli pitää piilossa. Ruvetkaa tekin kantoliinailemaan, en olisi halunnutkaan valita vapaasti ulkovaatteitani enkä kulkea ilmaisia bussimatkoja! Ei ole hiki, tuska ja vitutus! Ei huuda lapsi korvaan! Lisäksi kiintymyssuh- hei, älkää menkö vielä!
Imagessa oli juttu "heterohkoista" miehistä. (Joskaan se ei nyt ole olennaista, vaan se, että) eräs haastateltu sanoi jotain tuoretta: hän haluaisi siirtää identiteetin takaisin yksityisen puolelle, siis erilleen julkisesta keskustelusta, poispäin identiteettipolitiikasta ja sosiaalisesta (katsokaa tätä akateemista tapaani käyttää adjektiiveja kuin ne olisivat substantiiveja). Minun näkökulmastani ja tämäniltaiseen ajatukseen sovellettuna tämä tarkoittaisi sitä, että jos tarvitsisi poseerata ihanteidensa mallinukkena vähemmän, olisi voimia elää enemmän.
Ja siinä seurassa, jossa haluaa. Ei täytyisi sietää kulloisenkin viiteryhmän rasittavia tyyppejä ja pakollisia yhteenkuuluvuusmaneereja vain siksi, että kaikki ryhmässä käyttävät samanlaisia marginaalihärpättimiä kuin itse tai hyvesignaloivat samoilla tyhjillä sanoilla. Ja pelkäävät kuollakseen jäävänsä kiinni päinvastaisesta. Kuka kuuluu meidän ryhmään eniten! Minä!
2010-lukulainen nuorten aikuisten identiteettipolitiikka pakottaa valitsemaan nopeasti puolensa ja sitten sementoimaan elämänvalintansa somessa (missäpä muuallakaan saisi samanlaista illuusiota herpaantumattomasta huomiosta?), missä jokaista harha-askelta valvotaan ja joko omien tai vieraiden toimesta ruoditaan. Olisi kiusallista olla teini tänä aikana ja kokeilla ensin olla seurakuntanuori ja sitten punkkari, koska some ei unohda. (Harkitsin teininä yhden illan hoppariksi alkamista, aivan kuten viime vuosina olen salaa viehättynyt steampunk-estetiikasta. Hylkäsin molemmat, koska "kaveritkin sanois kuitenkin että ethän sä ole tuollainen". Eikä silloin nettiä suunnilleen edes ollut.)
Oikeastihan ihmisryhmät ovat yleensä liian isoja. Netissä yhteen kerääntyneet joukot käsittävät aina enemmän ihmisiä kuin luulisi, ja vain pinnallinen ymmärrys vallitsee, vaikka kaikki olisivat näyttöjensä valaisemina öinä toivoneet muuta. Keskustelussa tulee jatkuvasti vaikeuksia, koska yhteys osoittautuu falskiksi ja molemmin puolin kuvitelluksi. Ennen pitkää sitä sitten ymmärtää pitää suunsa kiinni.
Jos menee kirjatapahtumaan, siellä olisi muuten kivaa mutta siellä on ihmisiä. Niihin ei oikeastaan kannata mennä.
Täytyisi siis ymmärtää pitää erillään asiat ja ihmiset. Jos asiat kiinnostavat, voisi vain mennä reilusti niiden asioiden äärelle ja rajoittaa ihmiskontaktit minimiin. Kuka sanoo, että elokuviinkaan pitäisi ottaa joku mukaan? Ihmiskontaktinsa voi valikoida olemassa olevasta varastosta loppuiäkseen. Vähemmän, hitaammin, paremmin. Jos kaksi ihmistä huomioitavana yhtä aikaa on liikaa vaadittu samoilla aivoilla, niin olkoon sitten yksi kerrallaan. (Toimii lasten kanssa varsinkin.) Yleensä mitkään juhlatkaan, saati nettiporukoiden kokoontumiset, eivät ole nykyään niin hyviä, että menemättä jättäminen varsinaisesti kaduttaisi.
Pitänee ottaa vakavasti sellainen vähän unohduksiin painunut näkemys sivistyksestä: laaja-alaisuus, harkitseminen ja ihmisenä kehittyminen. Ystäväpiirin sallivuus ja heterogeenisyys. Tokihan somekupla (ei niin että tykkäisin tuosta käsitteestä, en kyllä enää muista millä perusteella joku sitä ansiokkaasti vastusti) helpottaa kosmisen yksinäisyyden tuntua väliaikaisesti, kun vihdoinkin löytää jotain omaa, jonkin heimon. Paikan, jossa samanmielisyys yhdessä asiassa vaikuttaa pettävästi samanlaisuudelta.
Mutta ei sinne asumaan voi jäädä.
Kommentit
Lähetä kommentti