Melkein aloitin sanoilla "saikkupäivän ratoksi", mutta sitten tuli kumma tunne, ja kas: Googlen mukaan 131 muutakin tekstiä netissä alkaa juuri niin. Ei sitten.
Katsoin vihdoinkin Areenasta Selma Vilhusen keppihevosdokkarin Hobbyhorse Revolution, ja onneksi katsoin. Se on taidokkaasti tehty ja aivan hurmaava. Esiintyjät ovat aitoja, persoonallisia ja rakastettavia (miten ne sen tekevät?). Kuvaus ja leikkaus paljastavuudessaankin elegantteja. PMMP:n kappale Tytöt (josta myös otsikon lainaus) jäi soimaan päähän: "Sua ei ole tehty / kenenkään kylkiluusta / ei raudasta tai puusta / Miten tyttöjä tehdään? / No ne on toisia aineita / mistä tämmöset koostuu / värikkäit palikoita..."
Dokumentissa näytetään harrastuksen monia puolia: toisaalta siihen traagisen kiinteästi liittyvää misogyynistä koulukiusaamista, ja toisaalta kädentaitoja ja luovuutta, sitoutunutta ja määrätietoista työskentelyä, pitkälle teini-ikään jatkuvan mielikuvitusleikin iloa, verkostoitumista sekä silkkaa nuorisourheilua mokkapaloineen ja äiteineen.
Siis ne yläasteikäiset päähenkilöt, Elsa, Aisku ja Alisa -- miten heitä voi sanoin kuvata? Avoimia, ristiriitaisia. Päättäväisiä, luovia, mitä nyt nuoret todellisimmillaan ja kauneimmillaan ovat. Elokuva näyttää ajan kulun. Puheet, kasvot ja hiukset muuttuvat, vaikeuksia tulee ja ne selätetään. Sosiaalinen media on vahvasti läsnä, tietysti. Tässä alakulttuurissa on jotain sukupolvikokemuksen oloista jo, tulee hiukan mieleen koulun muutamat animetyypit omassa teini-iässä.
Sukupolvikokemuksesta puheen ollen Erkka Mykkäsen romaani Something not good, jonka luin toissailtana kerralla, on selvästi aliarvostettu. Kirja kertoo Veikosta, nuoresta aikuisesta, joka tutustuu maailmaan, itseensä ja ihmisiin. Muutamia arvosteluja olen siitä lukenut, mutta tuntuu että kirjoittajat hukkasivat olennaisen: kirjan parasta antia ovat nimenomaan hahmot, dialogi ja ilmiöt, ei niinkään se, kuinka originelli nuoren miehen kasvutarina Veikolla pitäisi olla kaksikymppisenä kerrottavanaan.
Nauroin ääneen melkein koko lukemisen ajan, koska tunnistin niin paljon ironisia tyylinvaihdoksia, ajankohtaisia viittauksia ja olemassa olevia ihmistyyppejä, joita Mykkänen oli saanut talteen. Mitä muuta voisikaan tehdä, kun vastaan marssitetaan inspiroitunut esimies Juha, jonka mielestä kaikki on huikeeta ja joka lähettää tsemppi terveisiä ja katoaa sitten taas alaistensa näkyvistä pitkäksi aikaa? Tai Joni, kalpea limahiuksinen "sivistynyt persu", joka pukeutuu tweediin tai Maija, jonka mielestä sie et saa sanoa sie. Se on oikeestaan kulttuurista omimista. Itämurteet ei oo mikkään etuoikeutettujen valkoisten poikien söpöilyväline.
Me kaikki tunnemme nämä ihmiset, nämä Juhat ja Aiskut. Ne ovat kotona, työpaikalla, netissä satoina kopioina. Ne saavat tuntemaan, että, kuten Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelman Palele porvari kansiliepeessä sanotaan, "et ole yksin. Kaikki muutkin ovat".
Katsoin vihdoinkin Areenasta Selma Vilhusen keppihevosdokkarin Hobbyhorse Revolution, ja onneksi katsoin. Se on taidokkaasti tehty ja aivan hurmaava. Esiintyjät ovat aitoja, persoonallisia ja rakastettavia (miten ne sen tekevät?). Kuvaus ja leikkaus paljastavuudessaankin elegantteja. PMMP:n kappale Tytöt (josta myös otsikon lainaus) jäi soimaan päähän: "Sua ei ole tehty / kenenkään kylkiluusta / ei raudasta tai puusta / Miten tyttöjä tehdään? / No ne on toisia aineita / mistä tämmöset koostuu / värikkäit palikoita..."
Dokumentissa näytetään harrastuksen monia puolia: toisaalta siihen traagisen kiinteästi liittyvää misogyynistä koulukiusaamista, ja toisaalta kädentaitoja ja luovuutta, sitoutunutta ja määrätietoista työskentelyä, pitkälle teini-ikään jatkuvan mielikuvitusleikin iloa, verkostoitumista sekä silkkaa nuorisourheilua mokkapaloineen ja äiteineen.
Siis ne yläasteikäiset päähenkilöt, Elsa, Aisku ja Alisa -- miten heitä voi sanoin kuvata? Avoimia, ristiriitaisia. Päättäväisiä, luovia, mitä nyt nuoret todellisimmillaan ja kauneimmillaan ovat. Elokuva näyttää ajan kulun. Puheet, kasvot ja hiukset muuttuvat, vaikeuksia tulee ja ne selätetään. Sosiaalinen media on vahvasti läsnä, tietysti. Tässä alakulttuurissa on jotain sukupolvikokemuksen oloista jo, tulee hiukan mieleen koulun muutamat animetyypit omassa teini-iässä.
Sukupolvikokemuksesta puheen ollen Erkka Mykkäsen romaani Something not good, jonka luin toissailtana kerralla, on selvästi aliarvostettu. Kirja kertoo Veikosta, nuoresta aikuisesta, joka tutustuu maailmaan, itseensä ja ihmisiin. Muutamia arvosteluja olen siitä lukenut, mutta tuntuu että kirjoittajat hukkasivat olennaisen: kirjan parasta antia ovat nimenomaan hahmot, dialogi ja ilmiöt, ei niinkään se, kuinka originelli nuoren miehen kasvutarina Veikolla pitäisi olla kaksikymppisenä kerrottavanaan.
Nauroin ääneen melkein koko lukemisen ajan, koska tunnistin niin paljon ironisia tyylinvaihdoksia, ajankohtaisia viittauksia ja olemassa olevia ihmistyyppejä, joita Mykkänen oli saanut talteen. Mitä muuta voisikaan tehdä, kun vastaan marssitetaan inspiroitunut esimies Juha, jonka mielestä kaikki on huikeeta ja joka lähettää tsemppi terveisiä ja katoaa sitten taas alaistensa näkyvistä pitkäksi aikaa? Tai Joni, kalpea limahiuksinen "sivistynyt persu", joka pukeutuu tweediin tai Maija, jonka mielestä sie et saa sanoa sie. Se on oikeestaan kulttuurista omimista. Itämurteet ei oo mikkään etuoikeutettujen valkoisten poikien söpöilyväline.
Me kaikki tunnemme nämä ihmiset, nämä Juhat ja Aiskut. Ne ovat kotona, työpaikalla, netissä satoina kopioina. Ne saavat tuntemaan, että, kuten Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelman Palele porvari kansiliepeessä sanotaan, "et ole yksin. Kaikki muutkin ovat".
Kommentit
Lähetä kommentti