Pallokentän laidalla

Minä kaipaan ja himoan vapautta, / vaikken tiedä mitä se on.

Tiedänpäs: oman kahvikupin kantamista huoneesta toiseen ja raitista ilmaa ja metroasemalle yksin tarpomista vailla Kela-taksin minuuttiaikataulua. Voisipa marssia kädet heiluen ja katsoa samalla mihin suuntaan tahtoo -- eikä jalkoihinsa. Haluan tehdä monta asiaa yhtä aikaa!

Muistelen mieleenpainuvia kävelyitä. Parhaat kävelythän ovat niitä, jolloin vauhti hidastuu naurettavaksi tai reittiä pidennetään yhteistuumin ja vaivihkaa (vielä yksi kierros tuosta lehmuksen ympäri, tai jos seuraavalle asemalle), eikä oikeastaan tahtoisi päästä perille, mutta sitä ei saa sanotuksi. Tai niitä, jolloin tulee vaeltaneeksi Oodista tai Mäkelänrinteestä Kalasatamaan itsekseen jossain tuntemattomassa mielentilassa, josta pääsee selville vain jaloilla. Intensiivisimpiin kävelyihin ei osaa varautua, vaan jalassa on hiertävät kumisaappaat ja mukana jotain painavaa, ja sataa koko ajan, ja matkakortti on kotona, ja pitää puhua puhelimessa. 

Viime heinäkuussa osallistuin opastetulle kävelykierrokselle Töölönlahdella Tipulaisen kanssa. Kesäkuussa olin polttanut niskani auringossa, kun vaelsin Kukkasen kanssa Ruoholahdesta Linnanmäelle. Kesällä olin jo epätoivoinen: piti löytää jotain uutta ja hauskaa, ja silloin tuli käveltyä. (Ostin kyllä myös vaatteita. Mutta kävely toimi paremmin.)

Minulla on ikävä niin monia asioita.

Muutama viikko sitten metallilevyllä korjattu nilkka on paksu ja kurja. Kipsissä on nokkelia kirjoituksia. Nivel liikkuu tuskin ollenkaan, joten askelia sillä ei voi ottaa vaikka uskaltaisikin. Pohje on kadonnut, ja koko jalka sairaalan putkisukassa näyttää jonkun sotaveteraani-Taunon tuhatvuotiaalta pappasääreltä. Sinä tanssit vielä, Tauno, lohduttavat lääkärit, mutta en uskalla uskoa, ja vaadin heiltä lupausta jalkojen symmetriasta. Mitenkä eriparisilla jaloilla voi edes varpailleen nousta, marisen, silpaistakoon poikki koko turha raaja. Mutta suunnittelen jo sipsutt hoipertelevani paljasjalkakengissä heti kun mahdollista.

Kiitos Kerkko Koskisen, tiedän ihan täsmälleen mitä pitää tehdä, jos saa reseptillä kodeiinipitoista särkylääkettä: pistää osa sivuun. Sekin vähän lohduttaa, että monien mielestä on coolia tuntea kyborgi. Kunhan akuutein ihotilanne rauhoittuu, järjestän bileet, joissa halukkaat saavat kaikkien pitää tunnustella, missä 5G-siruni rajat kulkevat. 

Jos en voi kävellä maailmaan, maailma on houkuteltava tänne. "Ps. Kukkia saa lähettää" työsähköpostin poissaoloviestissä ei nimittäin ole vielä toiminut. Vaadimme: kortteja, joissa kehotetaan paranemaan pian. Paheksumme: puheluita, joissa varoitetaan palkan pienenemisestä 60 kalenteripäivän jälkeen.

Vieläköhän sitä sais joskus heruttaa loppukesäpohkeilla?

These boots are made for walkin'
And that's just what they'll do