Inside looking out

Uskoin kevääseen ja halusin olla kaunis. Mutta ei olisi pitänyt langeta sillä tavalla. Tärisin ambulanssissa koko matkan Töölön tapainturmelusasemalle naarmuuntunut (mutta yhä tyylikäs) vihreä korkosaapas sylissäni. Neljä ensihoitajaa nauroi minulle, kun tuhannen fentanyylissä luettelin, mitkä kaikki asiat saavat minut yleensä tärisemään. (Kah...vi. Val... valkoinen sokeri. Muutamat eritttttäin hyvät. Ystävät. Mun naama jotenkin... aaltoilee.)

Murtunut nilkka leikataan vasta viikon päästä. Nälkäiset ja kiireiset hoitajat ilahtuivat kovasti, kun pää ei ollut kolahtanut, ja vielä enemmän siitä, etten ole koskaan tupakoinut. Taisin sammaltaa, että tykkään kyllä kovasti heistä kaikista, mutta en tuosta Tuomaksesta, joka koko ajan satuttaa ja puristelee. "Olisi ikävää, jos teidän palkkanne maksettaisiin vahingossa väärin siksi, että minä en saa tarpeeksi lääkkeitä", en toivottavasti sanonut ääneen. 

Koska hävettää muutenkin tarpeeksi jo se, että tein täsmälleen sen mitä ei pitänyt. Että lähdin turhamaisuuttani vaikeimmilla kengilläni ulkomaailmaan tämmöisenä nykyaikaisena talvena. (Toivottavasti nyt on hyvä mieli, kaupunki, kun aurasitte kaikin voimin niitä autoteitä.) Että hukkasin ensin korvikseni ambulanssiin ja sitten kihlasormuksen sairaalasänkyyn, ja niitä piti etsiä kovalla tohinalla.

(Joku toinen ehkä välittäisi ikkunan vastavalosta. Minä en.)

Kärsimys tulee yleensä sisältäpäin, ja olen yleensä syyllinen kaikkeen mitä tapahtuu. Siksi tämä on ihan shokki. 

(Tai siis tietysti olin tälläkin kertaa syyllinen. Minulle on kyllä työnantaja järjestänyt liukuesteet kenkiin.) 

Siellä mustien silmien ja portailtaputoamisten keskellä hiipi tajuntaan ajatus siitä, että mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa. Että se on pelottavaa ja sattuu, ja ettei ole mitään kohtuuden rajaa tai säännöstöä, jota epäonni tai roistovaltiot noudattaisivat, ja että siinä sitä sitten vain selvitään jotenkin: annostellaan parasetamolia ja siedetään. Kukaan ei ole koskaan luvannut, että elämä olisi vaaratonta. Ihmiskeho on viheliäinen kokoelma hajoavaa kudosta, joka juuri ja juuri kantaa helpottavaan loppuun saakka.

Sänky oli kauhean mukava ja kipulääkkeet pitivät ikävystymisen loitolla. Minua sattui ehkä nilkkaan (ja hiukan naarmuihin ja neulanreikiin), mutta ei esimerkiksi ampumahaavoihin. En maannut esimerkiksi riskisynnytyksen kanssa sähköttömäksi pommitetussa sairaalassa. Kotona ei odota omaishoidettavaa tai taaperoita tai lisää väkivaltaa, vaan kaksi reipasta koululaista ja huokaileva, sitkeä Herra Mies.

Pilallehemmoteltu varhaiskeski-ikäinen tutustuu kuolevaisuuteensa putoamalla oman jalkansa päälle. Käsittämättömän etuoikeutettu korvisfani ottaa itsestäänselvyytenä, ettei orbitan reuna murtunut ja ettei lääkeaineallergioita ole. Että vapaaehtoisille päiväkahvinkeittäjille on organisoitava vuorot kalenterista.

Hävettää, että polvi ja lonkka taipuvat ongelmitta, että kipsin voi avata halutessaan, että käsissä ei ole mitään vikaa ja että seuraavan kuukauden pari voi oikeastaan aika lailla suorittaa kotoa käsin. Työsähköpostin automaattiviestissä lukee kutakuinkin: "Katkaisin jalkani. Hyvää kevättä!" Kun palaan voitokkaana, odotan suurta määrää kiitollisuutta.

On aika seistä yhdellä jalalla ja katsella ikkunasta ulos.