Laskutila

Frances Hodgson Burnettin klassikkolastenkirjassa Salainen puutarha (1911) kymmenvuotias päähenkilö Colin asuu valtavassa kartanossa: hämärässä katosvuoteessa, emotionaalisesti hylättynä ja kuviteltuja sairauksiaan hautoen. Hänet pelastaa yhtä hylätty samanikäinen serkku, jonka kanssa Colin karkaa lukittuun vanhaan puutarhaan kitkemään. Vihdoin jotakin, josta pitää huolta.  Lapset toipuvat henkisesti ja fyysisesti, kasvavat ja vankistuvat. He löytävät ilon ja syitä elää. Colin lakkaa sairastuttamasta itseään murehtimalla ja tunnustelemalla selässään ehkä olevaa "kyttyrän" alkua ja tajuaa olevansa täysin terve. Lapset liittoutuvat esikuvanaan toimivan nummen pojan Dickonin kanssa ja löytävätpä äitihahmonkin. Olen tässä kesäisellä toimistolla miettinyt ikäeroja ja sitä, että kaikkien tavoitteiden saavuttamiseen menee aika kauan. Kehitys ei näköjään olekaan sitä, että toteuttaa suunnitelmansa, vaan sitä, että oppii sopeuttamaan itsensä siihen mitä sai, ja sitten alkaa saada ene...

On taas kesä, ja minä assosioin siihen kaikenlaista. Vaeltelen vanhoilla omakotitaloalueilla, ihastelen kukkaistutuksia ja sanon itselleni päättäväisesti, että on meillä ainakin oikeus kävellä kadulla, vaikkei puolta miltsiä Puu-Käpylän kämppään löytyisikään. Suunnittelen taas hankkivani olkihatun, denimsinisen liehuvan kesäkauhtanan ja punotun kassin (johon se hattu mahtuu). Pakotan perheen iltakävelylle merenrantaan ja yritän siellä (turhaan) löytää ravintolan, jonka hallitus sallisi myydä meille jäätelöä illalla. (Mikä maa tämä tämmöinen on, jossa rantabulevardeilla ei ole tiheästi jäätelökioskeja, kysynpä vaan?!) Kesään kuuluvat kesävaatteet ja kesätekemiset, joita sitten talvella muistellaan. Kesäpäivät pitää käyttää hyvin, kun niitä on, samalla tavalla kuin terveydestä pitää olla kiitollinen, kun sitä on. (Eihän tuo ole kyhmy?) Yritän opettaa lapsillekin jonkinlaista kausiajattelua. Se on minusta tärkeä taito. Emme ehkä noudata kaikkia valtavirtaisimpia traditioita, vaan etsimme ...