Hiuksianostattavinta vähään aikaan lukemaani on kyllä Agustina Bazterrican Rotukarja (Cadáver Exquisito), ihan kauhea kannibaalidystopia vuodelta 2017. Ihmiset ovat alkaneet syödä toisiaan, koska mystinen virus on iskenyt kaikkiin eläimiin, joten ne on täytynyt tappaa.
(Ei mennä tässä nyt syvemmälle zoologiseen saivarteluun tai biodiversiteettiin -- todetaan vain, että ainoastaan hyönteiset ja ihmiset säästyvät virukselta, ja kadulla kulkiessa valveutunut kansalainen käyttää sateenvarjoa suojaksi mahdollisesti tappavalta linnunkakalta.)
Vuosilukuja kirjassa ei ole. Maailmassa on kova liikakansoitus, ja yhteiskunnan laitamilla eläviä ihmisiä katoilee silloin tällöin, ihmissyönnistä huhutaan. Sitten puhkeaa tappava eläimistä ihmisiin siirtyvä virus, ja sitten viruksen olemassaoloa tarkemmin tutkinut eläintieteilijä kuolee hämärissä oloissa. Kunnes "siirtymäkauden" jälkeen "laillistamisprosessi saatiin päätökseen, koska seisahduksissa olleen suurteollisuuden edustajat painostivat valtiovaltaa". (Vain harva uskoo salaliittoteorioihin, joiden mukaan virus on hallituksen keksintöä, ja tavoitteena oli alun alkaenkin mahdollistaa ihmisten käyttö ravintona ja tuotteena.)
Nyt huikaisevan valkoisissa "erikoislihapakkaamoissa", joita ei saa kutsua ihmisten teurastamoiksi, yhdistyvät keskitysleirien ja tehonavetoiden edistyneimmät opit. "Ensimmäistä puhdasta sukupolvea" olevien eli syntymästään saakka lihaksi kasvatettujen "päiden" eli ihmisten äänijänteet on poistettu, ja tiineytys hoituu keinosiemennyksellä. Vaatteita "ne" eivät käytä, koska miksi liha puettaisiin vaatteisiin?
Tällä kysymättä jäävien kysymysten vyöhykkeellä, jolla vanhukset dementoituvat, "koska eivät kestäneet siirtymäaikaa" vain päähenkilö, lapsensa menettänyt teurastamokouluttaja Marcos Tejo, uskaltaa hiukan ajatella. Hän ei saa ihmislihaa syötyä pienen poikansa kuoleman jälkeen, ja katsoo koko järjestelmää kuin vastasyntyneen silmin. Myös hänen sisarenlapsensa rikkovat ymmärtämättömyyttään sääntöjä, ja päivällispöydässä erikoismunuaisen ääressä pohtivat tahdittomasti ääneen, miltä eno mahtaisi maistua. Tähän äiti kivahtaa: "Olen kyllästynyt tuohon leikkiin. Ihmisiä ei syödä. Vai oletteko te villipetoja?"
Kaikkea toimintaa ohjaavat asetukset, jotka säätelevät sitä, mikä lasketaan lihaksi ja miten tuotantopäitä saa kohdella. "Päähän ryhtyminen" on tabu niin kuin eläimiinsekaantuminen aina on, ja päiden kotikasvatusta kiertää valvomassa tarkastaja. Säädöksillä ei tähdätä tuotantoyksilöiden onneen ja turvaan, vaan yhteisen painajaisen rakenteiden ylläpitoon ja kasvojen säilyttämiseen. Sekä tuotteen laatuun. Stressaantuneena ja peloissaan kuoleminen kun tuo lihaan kitkerän sivumaun.
(Viimeistään tässä vaiheessa muistuu mieleen Ian McEwanin Kaltaiseni koneet, joka taas kertoo roboteista -- huippuälykkäistä ja täydellisistä ihmisen kaltaisista roboteista, jotka riutuvat rikkaiden pölvästien kotiorjina ja seksileluina aiheuttaen epävarmuutta myös ihmisten välisissä suhteissa -- kunnes eivät enää kestä...)
Tietysti yhteiskunnassa on kerrostumia: Varakkaimmat käyvät ilotalossa, jossa tarpeeksi isoilla summilla saa syödäkseen prostituoidun, jonka palveluksista on ensin nauttinut (vaikka onkin oikeastaan laitonta syödä lihaa, jolla on etu- ja sukunimi). Ja köyhimmät, syrjäytyneimmät ja riippuvaisimmat ovat raadonsyöjiä, jotka alussa vain päivystävät pakkaamon sähköaidan takana teurasjätteiden toivossa, kunnes lopulta kaatavat kuljetusauton ja raatelevat hengiltä sen sisällön. Sekä kuljettajan, joka on sentään oikea ihminen.
Lisäksi on vielä outo Uhrikirkko, jonka jäsenet sanovat "ihmisten olevan virus" ja tekevät pakkaamossa eräänlaisen rituaali-itsemurhan pelastaakseen maapallon. Heidät heitetään kaikessa hiljaisuudessa suoraan raadonsyöjille, koska geenimuuntelematon liha ei ole kummoista.
Tässä kirjassa rivien välit riippuvat nykymaailman merkityksistä painavina. "Maailmassa, joka voi murtua yhdestä puutteellisesta sanasta" kenellekään ei ole eikä saa olla epäselvää, kuuluuko syötäviin vai syöjiin. Syötäväthän eivät esimerkiksi ajattele tai puhu. Päät eivät ole ihmisiä, vaan omaisuutta, josta saa monenlaisia arvokkaita tuotteita. Siksi heihin pätevät eri säännöt. Tosin ruumisautojen käytöstä on varotoimena luovuttu, samoin kuin hautajaisista: kunniallisetkaan vainajat eivät saaneet olla rauhassa ryösteleviltä raadonsyöjiltä sen jälkeen, kun tuotteisiin oli alettu lisätä kasvua nopeuttavia ja lihariippuvuutta aiheuttavia aineita.
Jotkut lihateollisuuden työntekijät nauttivat kovasti työstään, kuten herra Urami, joka "inhoaa maailmaa yleisesti ja rakastaa nahkaa erityisesti", mutta useimmat turtuvat. Koelaboratoriossa intohimoinen lääkäri voi vihdoin tehdä elävillä päillä mielikuvituksellisia tutkimuksiaan pelkäämättä enää yhteisön hyljeksimistä. Työhän on laillista ja tuottavaa!
Metsästysseura ostaa valmiiksi kasvatettuja päitä -- mieluiten vahvoja uroksia ja tiineitä naaraita, mutta myös esimerkiksi velkaantuneita ihmisjulkkiksia vaatteineen kaikkineen -- vapautettaviksi tiluksilleen jahdin alkuvoimaisen ilon vuoksi, ja koska liha on parhaimmillaan silloin, kun sen on omin käsin luonnosta pyytänyt.
Jos pidät onnellisista lopuista ja vallankumouksista, juokse.
Kommentit
Lähetä kommentti