Netflixin Rakkautta autismin kirjolla -sarja on aika herttainen: australialaisia nuoria autistiaikuisia tuetaan treffailemaan ja muodostamaan romanttisia suhteita. Sarjassa on tukihenkilöitä ja parisuhdeneuvojia, jotka opettavat kynän ja paperin kanssa, miten ihmisiin tutustutaan, miten selvitetään onko yhteisiä kiinnostuksenkohteita (koska as-piirteisille omat kiinnostuksenkohteet voivat olla melko tärkeä asia) ja miten kysytään toisen kuulumisia sortumatta kuulustelemaan. Ja entä jos kumppani sitten vihaakin dinosauruksia?!
Suomalainen katsoja saa kyllä välillä repiä hiuksiaan. Järjestelmä, jossa osallistujia ohjataan selviytymään, on todella kaavamainen, ja treffeillä käyminen näyttäytyy eriskummallisena pelinä, jossa miehen pitää tuoda kukkia ja auttaa daami istumaan tuoliin. Kaikkein vilpittömimmät ja rennoimmat olivat ne treffit, joilla miehistä (melko nopeasti) tarpeekseen saaneen 19-vuotiaan Chloen sallittiin poimia auringonkukkia pellolta toisen naisen kanssa. Heistä emme kuulleet toistaiseksi enempää, mutta he vaikuttivat viihtyvän erinomaisesti.
Toki monet autismin kirjolla olevat pitävät luotettavista säännöistä, jotka voi painaa mieleen ja sitten toteuttaa. Ja neurotyypillisiäkin on viime aikoina ohjattu kaavamaisiin seurustelupeleihin, joiden lopputuloksena ihmistä manipuloidaan tekemään asioita. (Looking at you, iskuoppaiden kaupittelijat -- te käytätte hyväksenne lukijoiden matalaa itsetuntoa. Pelimieheksi pyrkivät raukat eivät voi uskoa, että joku voisi haluta olla heidän kanssaan ihan rehellisesti, ilman huijaamista ja painostusta.)
Itse en kyllä kauaa katselisi tuommoisia treffejä, joissa tärkeintä on valvotusti, julkisesti ja arvioinnin alaisena toteuttaa sukupuolirooleja sillä tavalla kuin omat vanhemmat katsovat sopivaksi. Sillä sarjan jokaisella lievästikin autistisella osanottajalla on hyvin läheinen suhde vanhempiinsa, ainakin näiden vanhempien mielestä -- he eivät malta päästää lapsiaan kynsistään, vaan ovat taukoamatta erittäin läsnä, huokailevat, hihittelevät, päivittelevät ja ovat niin kovin huolissaan siitä, tuleekohan heidän pikku pojistaan ja tyttäristään koskaan oikein mitään järkevää, kun se henkinen epätasapaino oli niin kovin tiedossa jo niin kovin lapsesta asti. (Hyvä luoja jos itse kunkin äiti olisi lukenut Anna-lehden autismiartikkelin vaikka kymmenen-viisitoista vuotta aikaisemmin.) Miksi nämä keski-ikäiset ovat ripustaneet koko identiteettinsä lastensa diagnooseihin! Kenelle tahansa tule pakko-oireita ja pientä stimmingiä, kun mahdollisuus yksityisyyteen ja vapauteen on vain kaukainen haave. Jumalauta.
Maddi kuvailee itseään "hyvin itsenäiseksi", eikä tahdo sietää vanhempiensa virnuilua, utelua, neuvoja ja puuttumista treffailuunsa. Miksi sietäisikään: Joko hänen autisminsa on lievimmästä päästä tai sitten hänet on tyttölapsena treenattu peittämään piirteensä aika hyvin, mutta häntä kohdellaan jostain syystä vähän reppanana ja yritetään kuin säälistä parittaa miehille, joiden sosiaaliset taidot ovat kovin matalat. Maddin harhaileva katse illallisilla puhuu paljon. Katsoessani huudan Maddille ohjeita: Muuta toiseen kaupunkiin! Älä kerro diagnoosistasi kenellekään! Elä vähän! Maddi muistuttaa puolta kaveripiiristäni, ja sehän on parasta ikinä. Haluan hengailla Maddin kanssa.
Tuottaa tuskaa nähdä, miten avoimesti perheenjäsenet myös naureskelevat autistisille aikuislapsilleen. Joka perheessä pitäisi olla oma Michael, hihittää äiti kuullessaan 25-vuotiaansa kunnianhimoiset parisuhdesuunnitelmat, joihin kuuluu sitoutumista, turvaa ja kunnioitusta. Toivottavasti kohtauksen näkeminen videolta vähän selventäisi. Michaelin katse jähmettyy.
Kun myöhemmin Michaelin treffikumppani ahdistuu ravintolassa, Michael antaa hänelle tilaa ja kysyy tahtooko kumppani keskeyttää treffit ja toivooko tämä Michaelin ehkä saattavan hänet ovelle. Hän ei loukkaannu, huokaile, kysele milloin milloin milloin sitten nähdään uudestaan saati uhkaa väkivallalla, vaikka suunnitelmat menevät myttyyn.
Aika moni neurotyypillinen heteromies voisi nimittäin ottaa oppia ja lujasti.
Kommentit
Lähetä kommentti