Häivähdys punaista

Sain vihdoin käsiini Thomas Eriksonin Idiootit ympärilläni (2014, suom. Riie Heikkilä 2017). Sitä onkin jonotettu kirjastosta sentään pitkään. Kauhean ruotsalainen kirja, paljon toistoa ja kivaa ja mukavaa ja selittämistä, mutta kyllä siinä oli ihan asiaakin. 

Kyseessähän on Hesarissakin vuosi sitten esitelty käyttäytymistieteellinen tapa jakaa ihmiset neljään luokkaan -- sekä tietysti näiden sekoituksiin. Kirjassa esitelty DISA-järjestelmä käyttää luokkien niminä hiukan lapsenomaisesti (ja kieltämättä tarttuvasti) värejä, mutta muuten ei kyse ole mistään hirveän vallankumouksellisesta. Jo asteekit jakoivat ihmiset neljään lajiin eri elementtien mukaan, samoin Hippokrates kehon nesteiden mukaan niin ikään neljään lajiin. 

Nyt tämä jaottelu on vain parissa vuosikymmenessä brändätty ja paketoitu markkinoitavaksi bisnestyypeille, jotka taas haluavat myydä asioita edelleen eri väriryhmiin kuuluville ihmisille. Kaupallinen pohjavire ja lukijasta ja hänen motiiveistaan tehdyt oletukset hiukan tökkivät, samoin Ruotsiin sijoittuvat viittaukset sikäläisiin julkimoihin ja, hämmentävää kyllä, rahaan. (Jos puhutaan "parista miljoonasta", mikä rahasumma itse asiassa on kyseessä? Mikä maa, mikä valuutta?)

Mutta muuten kirja oli varsin kiinnostava. Myöhemmin etsin hiukan tietoa myös humoraaliopista ja W. H. Sheldonin somatotyypeistä ja sääty-yhteiskunnasta. Muistan lukeneeni joskus 15-vuotiaana mummulassa jonkinlaista perhekasvatusopasta, josta imuroin käyttöön termit leptosomi (hoikka hermoraunio), atleetti (lihaksikas ja rauhallinen) ja pyknikko (klassinen "lihava ja leppoisa"). Nämä ovat tietysti jossain määrin tuulesta temmattuja luokitteluja, ja ne olivat omana aikanaankin sovellettavissa vain aikuisiin miehiin, kuinkas muutenkaan. Mutta onhan niitä silti hauska ajatella!

Tässä kirjassa esitellyn (Willian Moulton Marstonin tutkimuksiin perustuvan) DISC/DISA-kielen punainen ("hallitseva") vastaa asteekkien tulta ja humoraaliopin koleerista: vaativa, nopea, päättäväinen, rehellinen, ärhäkkä, ankara. Sääty-yhteiskuntaa puolustettiin sillä, että koleeriset aateliset ovat aivan oikealla paikallaan. (En kyllä hahmota, millainen somatotyyppi koleerikkoa vastaisi. Niitähän on vain kolme.) Punainen on asiakeskeinen ja ulospäinsuuntautunut ihminen. Asiat tehdään kunnolla (eli minun tavallani!!!!111) ja mielellään heti paikalla.

Keltainen ("inspiroiva") vastaa ilman elementtiä ja sangviinista, hän ei voi elää ilman ihmisiä, joskin lähinnä yleisön ominaisuudessa, ja rakastaa hauskanpitoa, esiintymistä ja omaa ääntään. Sääty-yhteiskunnassa porvareiden kuului olla keltaisia pyknikkoja. Mutta varjele, jos menet vihjaisemaan keltaiselle, että puhuminen pitäisi lopettaa tai vaihtaa tekemiseen.

Vihreä ("vakaa") maaihminen on flegmaatikko, joka haluaa olla rauhassa ja sovussa, pelkää muutoksia ja konflikteja ja ratkaisee ongelmat mieluummin selän takana puhumalla kuin avoimesti riitelemällä. Vihreä on ystävällinen ja huolehtivainen joukkuepelaaja ja luotettava tolkun ihminen, mutta armottoman ponneton ja hidas aloittamaan, tai lopettamaankaan, tai ottamaan kantaa. (Punainen näkee vihreän seurassa helposti... punaista. Vauhtia nyt!! Päätöksiä!!! Ettekö te osaa mitään!!) Talonpoikaissäätyhän oli "luonnostaan" tätä lajia.

Sininen ("analyyttinen") vesielementin edustaja, melankolinen leptosomi, joka oli kauneimmillaan pappissäädyn edustajana, tietää pilkulleen miten asiat ovat ja miten ne kuuluisi hoitaa. Hänellä ei ole suurta paloa ajanviettoon muiden ihmisten parissa, koska asiat ovat mielenkiintoisempia. Sininen pitää keltaista pinnallisena kälättäjänä, mutta pärjää punaisten ja vihreiden kanssa hyvin.

Idiootit ympärilläni -kirjan opetus on tietysti se, että kaikenlaisten ihmisten kanssa voi tulla toimeen, kun on pakko, tai motivaatiota (esim. raha). Se antaa konkreettisia esimerkkejä siitä, miten minkäkin värisen ihmisen kanssa kommunikoidaan: miten lähetetään sähköpostia, miten annetaan palautetta, mitkä asiat saavat eriväriset ihmiset suunniltaan turhautumisesta (punainen stressaantuu, jos häneltä viedään elämän mielenkiintoiseksi tekevät haasteet, jos muut työskentelevät tehottomasti ja vailla kunnollisia tuloksia ja jos hänet pakotetaan ulkoapäin määrättyihin pikkutarkkoihin rutiineihin -- silloin hän "jämähtää hitaalle vaihteelle, jota on vaikea saada vaihdettua" -- touché!).

Yksi hauskimmista asioista kirjassa (työkavereiden arvioinnin lisäksi) oli lopussa oleva haastattelunippu. Kirjoittaja oli saanut käsiinsä neljä varsin selvästi omaa väriryhmäänsä edustavaa ihmistä. Haastattelusta todella, todella kävi ilmi, miksi he tunnustivat juuri omaa väriään. Tosin he itse sitä tuskin tajusivat.