Tosielämässä teleporttaisin aina vessaan

Tähän kesään asti ainut mielikuvani Power Rangers  -nimisestä sarjasta oli ollut pikkuveljieni laulama "pappap pavoreintsöös, diu diiiu diu diu diu diu", mistä olin päätellyt kyseessä olevan joku tyhmä poikien piirretty, josta en halua tietää mitään. Vähän niin kuin Prätkähiiret.

Hiljattain Herra Mies sai kuitenkin yhden näistä kausistaan, ja minäkin opin että PR onkin ihan mahtava supersankarisarja, ja sitä paitsi näytelty eikä animaatio, ja siinä on tyttöjäkin, vieläpä kaksi, ja he ovat keskenään hieman erilaisia! Tällä viikolla olen sekä herännyt että nukahtanut aviomieheni kertoillessa lapsuuden telkkarimuistoistaan, teininäyttelijöiden työolosuhteista ja siitä, että japaniversion erilaisuuden takia Trinin keltaisen puvun sisällä taistelee osassa kohtauksista itse asiassa japanilainen miesnäyttelijä. Ja etsiessä hiljaa netistä lisää tietoa sarjasta. Tänään katsoimme neljä jaksoa koko perhe, ja yhtäkkiä olimme ihan suunniltamme riemusta.

Ilmeettömien örkki- ja sankaripukujen alla olevat jälkiäänitetyt hahmot näyttelevät varpaista asti lähtevällä kehonkielellä. Koulukiusaajan lihavuus on hauskaa, housut repeävät, naama sotkeutuu kakkuun ja päähän romahtaa katto. Jos tekee mieli kysyä, mistä tuo itse asiassa tuli tai miten nuo voi tehdä noin, vieressä sohvalla joku huutaa heti "älä kyseenalaista!". Millä planeetalla nyt muuten ollaan? Miksi sapelihammaskissa ja mammutti lasketaan dinosauruksiksi? Älä kyseenalaista! Näkemättömiä jaksoja on nopean laskemisen jälkeen edessä vielä reilu tuhat.

Sarjan sukupuoliroolit ovat yllättävän maltilliset. Tytöt ovat reippaita ja pelastavat itsensä ja pojan, sukupuolten välillä tehdään luontevaa ja ystävällistä yhteistyötä. Tyttöjen vaatteetkin ovat melko asialliset. Ottaen huomioon aikakauden.

Koska parastahan tuossa Power Rangerseissa on se post-kasarinen high school -estetiikka. Suloinen kuluttajuus, missä kaikki on värikästä ja uutta ja ongelmatonta ja puhdasta, vaatteet ja aatteet ja naamat.  Minä puolestani intouduin kertoilemaan kauneimmat hiusdonitsimuistoni. Miksen ollut tiennyt, että näin helposti pääsisin takaisin hiusdonitsien maailmaan! (Äitini käyttää donitsejaan yhä. Samoin leggingsit-ja-tunika-yhdistelmää. Ne ehtivät tulla uudestaan muotiin ennen kuin hän oppi edellisen kierroksen jälkeen niistä pois.) Seuraavaksi kaipaan lisää lapsuuteni aikaisia amerikkalaisia sarjoja ja leffoja, joissa pyöräillään ja rullaluistellaan ja juodaan pirtelöä, tai niitä aikuisversioita, joissa on salkkuja, permanentteja, sälekaihtimia ja popliinitakkeja.

Netflixin sulkeuduttua Tipulainen lähti mitään sanomatta juoksemaan edestakaisin keittiön ja lastenhuoneen väliä, uudestaan ja uudestaan. Hän tekee aina niin erityisen kiihdyttävien sankariointi-, taistelu- ja taikakohtausten jälkeen. Askartelin hänelle teleporttaus- ja viestintärannekkeen jugurttipurkin pahvista, foliosta ja urheiluteipistä. Sekä hopea-atraimen puuhaarukasta ja foliosta. Pyysimme Kukkasta opettamaan vähän taekwondoa, jolla voisi teleportata hienosti: juosta nopeasti ja äänettömästi, hypätä ilmaan ja laskeutua näyttävällä pyörähdyksellä kyykkyyn ääniefektin kera (tshiuuu!). Pehmolelulaatikosta löytyivät Rita-noidan savisoltuiksi sopivat kana ja valas, joita tosin emme kovin kovasti raaskineet mätkiä.

Kun Herra Mies tuli kaupasta, teleporttasimme häntä vastaan eteiseen.