Laskutila

Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, mutta Antti Holman näkemyksen mukaan onnettomatkin perheet ovat aika samanlaisia. Rakastan Antti Holmaa, mutta hän ei rakasta minua takaisin. Kaltaisteni naisten elämässä ihan liikaa leggingsejä, pyrviiniä ja raasteita -- meidän kodeissamme "haisee pieru, huuhteluaine ja jokin kotoisa, ikävä kastike". Kaikki elämästä(ni) (2020) tekee selväksi sen, mitä kaikki jo tiesivät: Voi luoja miten naiset ovat ärsyttäviä, aivan erityisesti miesten kanssa elävät naiset. Heidän lapsillaan on "pienet, itkusta tulehtuneet kyynaamat" ja "isänsä ilkeät silmät". Ärsyttävä, keskinkertainen nainen "on jatkuvasti sairaana ja syyttää siitä muita, ehkä kylmää tai sisäilmaa" ja syö "ensin terveellisenä pitämänsä pähkinäsekoituksen ja lopulta keittiössä puolialastomana seisten pussinpohjallisen Fasupaloja kiihkeänä, peukalolla auttaen. Mikä tahansa kammottava, häpeällinen nöyryytys minua ikinä kohtaakaan, elämäni...

Ajattelen tänään taas aikaa, sen venymistä ja kaareutumista ja rutistumista, ja etenkin ajan julkeaa tuhlaamista. Sain nimittäin monta kappaletta pitkän lenseän sähköpostin, jonka pointti oli: tilauksesi on lähetetty.  Typerässä viestissä, joka oli sentään ihan oikein kirjoitettu ja siis luultavasti jonkun kuukausipalkkaisessa merkityksettömyydessään sinnittelevän viestintänihilistin laatima, kuvailtiin kuuden rivin verran kuljetustyöntekijöiden häiriintyneitä nautinnon tunteita ja riskialtista liikennekäyttäytymistä, jotka saavat täyttymyksensä, kun kitsas laatikollinen palasampoota pääsee ilmaisella kotiinkuljetuksella juuri sinun lämpimille käsivarsillesi,  [kopioi asiakkaan etunimi tähän, vaikka suomalainen säpsähtää syyllisyydestä kuullessaan nimensä mainittavan] .  Tilaus on siis matkalla. Kiitos. Maksoin siitä 141 euroa.  Tietysti tuollaisessa konseptiviestinnässä pahinta on, että "omaperäinen" ja "aito" on nimenomaan muilta kopioitua valheellista trendinäljä...

On kirjoja, joita on erityisen hankalaa saada kelvollisesti luetuksi ääneen.  1. Tietokirjat, jotka ovat pullollaan tietolaatikoita, nimiä ja varsinkin numeroita. 2. Loputtoman pitkät tarinat, joiden aikana oma puhe alkaa hidastua ja sammaltaa, ja lopulta sitä hätkähtää hereille, kun lapsi ottaa ohimoista kiinni ja huutaa NYT EI SAA NUKAHTAA! 3. Sarjakuvat, joiden jokaisessa puhekuplassa on tuntemattomia sanoja, esim. Aku Ankka. 4. Sarjakuvat, joissa ei edes ole tekstiä , esim. Karvinen. 5. Ja sitten on ihan omana raastavana lajinaan Alice McLerranin ja Eric Carlen Vuori, joka rakasti lintua . 

Kuuntelin Ellipsin eli Elisa Tiilikaisen levyä Yhden naisen hautajaiset. Hätkähdin hiukan Lasitytön sanoja: Tyttö tanssii, tyttö nauraa mut ei isä katsele ollenkaan. Tyttö huitoo, tyttö laulaa, mut ei isä nosta katsettaan. Kuluu varmaankin vuosia, ja sitten ollaan jo tässä pisteessä: Vielä yksi pyörähdys, ja tässä kohtaa silmä taas iskee. Mut vielä hetken hengähdys, ennen kuin seuraava taas koskee. Sellaisiahan kiintymyssuhteet ovat. Olisivatpa ne aina turvallisia, voisipa tunteita jotenkin käsitellä. Kunpa etsisimme puuttuvaa asiaa oikeasta paikasta emmekä toistaisi samoja tuskallisia kuvioita aina vain rajattomammin ja varomattomammin, osuisi joka kerralla enemmän huti.  Luen lapsille Johanna Spyrin kirjaa Pikku Heidi (1880, suom. Sirkka Rapola). Orpo viisivuotias on jo ehtinyt elää monen sukulaisen luona, kun hänet kärrätään ynseän Alppivaarin majaan asumaan. Kertonee aikakauden ihanteista, että Heidin tunteista ei mainita oikeastaan mitään -- ei yhtäkään sanaa perheenjäsenten...

Mystisistä syistä -- valo, kesän verkkaisempi työelämä? emme kenties saa koskaan tietää -- olen ollut pulppuilevammassa mielentilassa kuin aikoihin. Olen yrittänyt sivistää itseäni ja irrotella muutamia niistä verkoista ja neuloista, joilla on oikeastaan niin turhaa lävistää ja hidastaa ajatuksia. Aaltoilkoot vain rentoina kuin merenneitojen levähiukset, eivät ne liian kauas karkaa! Hartiatkin voi pudottaa alas, eivätkä ne luultavasti tipu maahan saakka.  Ei paniikkia, ei paniikkia. Ajattelen immunosuppressiivisia ajatuksia. Millaisilla keinoilla voisi rakentaa itsensä huokoiseksi, joustavaksi tai paalujalkojen päälle ja antaa maailman rauhassa aaltoilla ali ja lävitseen? Avata suunsa, ahmaista kymmenentuhatta litraa merta, siivilöidä hetuloillaan siitä kokemuksia ja ymmärrystä. Nousta takaisin jaloilleen ja kuivalle maalle ja todeta, että tämmöistäkin siis voi olla, en vihannutkaan, pitäisikö ottaa tavaksi. Ajattelen aika usein synnytyksiä. Silloinkin ainut mitä voi tehdä on vain ...

Tykkään ihan hirveästi monista persoonallisista ja tunnistettavista lauluäänistä, jollainen on esimerkiksi Maija Vilkkumaan ääni. Tai tämän  Sallamarjan  läpitunkeva, etinen, vähän puristeinen, nasaalinen sointi.  Mutta  Sannista  en ole vielä ihan muodostanut mielipidettä. Ehkä pitää tarkkailla muutama vuosikymmen. Maritta Kuula löytyi tänään. Tai ehkä eilen.  Hänellä on hämmästyttävä  ja outo  persoonallinen ääni : " yhtä hyvin heliumia hengittänyt viettelijätär kuin taistolaislauluihin höyrähtänyt vanha kabareetähti ", kuten Ari Väntänen muotoilee . Hän kertoi, että ennen hän kiipeili päivät puissa, / samoili metsissä pitkät matkat, / se tuntui luissa. Nyt hän istuu vaan / toimistossaan / katsellen kaukaisia kaupungin valoja.  Niinhän me kaikki, niinhän me kaikki.  Entä onko "pelkäsin elää ja että kuolisin" ainoa syy sille, että me kaikki emme tee tällaisia tanssivideoita ?

Tanssitunnin jälkeen -- se oli yksi noista tunneista, joilla ohjaaja yrittää hillitä ilmeensä, kun valaanluilla tuetut valkoiset mimmit etsivät vapautuneisuutta -- tepastelin irtonaisesti kotiin ja suunnittelin tanssivani vielä hiukan lisää. Nyt ei nimittäin thou-dellakaan istuta tietokoneella, nyt vietetään kiva ja rivakka läsnäoloilta perheen kesken!  Joten Herra Mies laittoi soimaan Maustetyttöjä.  Ystäväni, säälimättömien onelinereiden naisen mielestä Maustetytöt kuulostaa "haudasta kaivetulta ja mikrossa lämmitetyltä Leevi and the Leavingsilta". Rohkenen olla eri mieltä, ainakin yritän.  Sitä paitsi mitä vikaa mikroissa on. Niillähän voi vaikka entrata ka ikenlaista vähän kuivahtanutta, kaikki tarvitsevat mikron.  Herra Miehellä on yksi muuvi (se on jäljittelemätön ja maailman hurmaavin), minulla vähän useampia. Mutta niistä mikään ei ihan sopinut Maustetyttöjen tunnelmaan. Ei sitten voinut oikein muuta kuin seistä ja kuunnella ja etsiä intertekstuaalisuuksia . ...

Jos olisi swaippaillut viikon ostoskanavaa / enkä nukkunut ollenkaan kannattaisi lukea Leena Krohnin (2021) elämäkerrallista esseeteosta Mitä en koskaan oppinut . Tyhjää contenttia ja häpeälaulua luuppaava kauhujen kansanradio hiljenee, ja ylle muodostuu pehmeä, sumea, ääntä vaimentava horrospesä.  Vielä parempi, jos pohjalla on Suvi Auvisen (2021) vilpittömän häpeämätön Kaltainen valmiste . Ehkä luen ne molemmat vielä uusiksi. Erityisen kaunis teksti vaatii ruminaatiota, joten nämä kaksi lyhykäistä, mutta moniulotteista kirjaa tarvitsevat ruhtinaallisesti aikaa. Kaltainen valmiste kertoo vallan jakautumisesta yhteiskunnassa ja ihmisen ja muun luonnon välillä. Esseissä seikkailee tarmokas Auvinen, jonka elämään on mahtunut yhtä ja toista jännää: elävän hiiren salakuljetusta alushousuissa, ulkomailla tehtävää vapaaehtoistyöturismia, t äpärä pelastuminen uskonlahkosta . Muumilaakson syväanalyysia, robottipuluja, t inkimätöntä solidaarisuutta toisia ihmisiä ja muita eläviä kohtaan....

Ateneumissa katselin Hugo Simbergin maalausta Iltaa kohti (1913), sitä, jossa mustapukuinen vanhus ja valkoisiin puettu pikkulapsi taluttavat toisiaan auringonlaskuun. Maalaus tuli etsimättä mieleen, kun kuuntelutin lapsilla lapsuuteni Haitaribussia -- Juice Leskisen lastenlevyä vuodelta 1993 -- ja kappaletta Pikkuneiti ja vaari . Haikeanhitaassa laulussa vaari ja lapsi ymmärtävät jotain sellaista, jota vanhemmat (ks. myös: hukassa olevat , curling ), eivät voi ymmärtää ennen kuin ovat itse vaareja.  Yhteiskuntakelpoisuutta ja kasvatusta edustavat isä ja äiti ovat poissa. Missä lie paskantärkeissä kiireissään: "äiti juoksee osallistumassa / aika vaatii osallistumaan". Sen sijaan iltaoluellaan rennosti lapsen seurassa istuva vaari "pikkuneidin mieltää ihmiseksi / se on jotain mitä vanhemmat ei keksi". Tässä kauniissakin kappaleessa on jotain ivallista niitä kohtaan, joihin ei ole tarkoitus samastua. Wikipedia vahvistaa tunteen siitä, että Juice "suhtautuu y...

Frances Hodgson Burnettin klassikkolastenkirjassa Salainen puutarha (1911) kymmenvuotias päähenkilö Colin asuu valtavassa kartanossa: hämärässä katosvuoteessa, emotionaalisesti hylättynä ja kuviteltuja sairauksiaan hautoen. Hänet pelastaa yhtä hylätty samanikäinen serkku, jonka kanssa Colin karkaa lukittuun vanhaan puutarhaan kitkemään. Vihdoin jotakin, josta pitää huolta.  Lapset toipuvat henkisesti ja fyysisesti, kasvavat ja vankistuvat. He löytävät ilon ja syitä elää. Colin lakkaa sairastuttamasta itseään murehtimalla ja tunnustelemalla selässään ehkä olevaa "kyttyrän" alkua ja tajuaa olevansa täysin terve. Lapset liittoutuvat esikuvanaan toimivan nummen pojan Dickonin kanssa ja löytävätpä äitihahmonkin. Olen tässä kesäisellä toimistolla miettinyt ikäeroja ja sitä, että kaikkien tavoitteiden saavuttamiseen menee aika kauan. Kehitys ei näköjään olekaan sitä, että toteuttaa suunnitelmansa, vaan sitä, että oppii sopeuttamaan itsensä siihen mitä sai, ja sitten alkaa saada ene...